lauantai 21. maaliskuuta 2015

Suoraa vai väärää?

(eli Science of Motion-henkistä höpinää!)

Tässä on käsivamman myötä ollut poikkeuksellisen paljon aikaa opiskella vaihteeksi hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Kun ratsastaa ei voi, myös Willin kanssa ollaan palattu todella back to the basics in-hand-työskentelyyn. Muutaman kerran olen istuttanut lainakuskin Willin selkään ja olen itse leikkinyt valmentajaa (mikä on muuten tosi kivaa, mutta ei kovin helppoa!)

Willin selkäongelmien vuoksi suoruus ja selkälihasten hallinta on meillä jatkuva teema. Joskus ihmiset valittavat, että miten sitä keksii järkevää tekemistä hevosen kanssa joka treenikerralle, ettei tule vaan ratsasteltua päämäärättömästi ympäriinsä. SOM-ideologiaan tutustuttuani en ole kokenut tätä missään määrin ongelmaksi, koska meillä on niin selkeä rutiini ja (sama) tavoite joka kerta. Ehkä vähän tylsää, mutta toimii meillä. Willin pitää olla suora (=se ei saa kipata minua kummallekaan puolelle), sen täytyy olla kevyt ja kantaa itse itsensä (onko hyvää suomennosta sanalle "selfcarriage"?) ja sen täytyy taipua aidosti molempiin suuntiin. Yhdellä sanalla voisi sanoa, että Willin pitää kulkea tasapainossa. Tavoitteisiin päästään (tai ainakin pyritään...) päivästä riippuen sopivilla työkaluilla; ympyrät, voltit ja kahdeksikot, sekä myötä- että vasta-asetuksella, shoulder-fore, avotaivutus, vastataivutus, sulkutaivutus (aina half passina, en tee sulkua koskaan uralla haunches-in-tyyppisesti) ja piruetit. Usein työskentely myös etenee jokseenkin tässä järjestyksessä. Oikeastaan tuon taipumisen voisi ottaa pois tavoitteiden listalta ja laittaa sen sijaan työkalujen listaan. Suoruutta ja keveyttä harjoitellaan nimenomaan taivutuksen kautta.

Koko suoruuden käsite on kokenut Willin kanssa melkoisen muutoksen. Ennen olin ajatellut hevosen suoruutta sen kautta, miten sen jalat kulkevat toisiinsa ja ratsastettavaan tiehen nähden. Nykyisin keskityn tunnustelemaan vain ja ainoastaan Willin selkää. Tästä päästäänkin kätevästi SOM-ajattelussa hyvin keskeiseen anatomian ilmiöön, eli hevosen selkärangan rotaatioon:

"In the cervical and thoracic vertebral column, rotation is always coupled with lateroflexion and vice versa. In the thoracic spine, as is the case during lateroflexion, the spinous processes bend in the concavity." (Jean Marie Denoix, DVM PhD, Spinal biomechanics and functional anatomy, 1999)

Suomeksi, ja selkokielellä; aina kun hevonen taipuu, sen ranka myös kiertyy niin, että okahaarakeet (=ne ylöspäin töröttävät selkänikamien ulokkeet, joista muodostuu mm. hevosen säkä) kiertyvät taivutuksen puolelle. Tämä siis ns. normaalissa tapauksessa, kun ranka toimii oikein. Liian usein selkärangassa tapahtuu ns. vastarotaatio (inverted rotation), jolloin okahaarakkeet kippaavatkin juuri vastakkaiseen suuntaan. Tämä aiheuttaa rasitusta selkärankaan, kääntää hevosen lantion väärään asentoon, häiritsee hevosen tasapainoa (tyypillinen tapaus on esim. että hevonen punkee jomman kumman lavan suuntaan) ja vaikka mitä muuta kamalaa, riippuen siitä miten kyseinen yksilö kompensoi vastarotaation aiheuttamaa epätasapainoa. Toiset hevoset kestävät tätä enemmän, mutta toisille seuraukset voivat olla katastrofaalisia, jopa fataaleja, aiheuttaen vammoja, joiden vuoksi hevonen joudutaan lopettamaan ennen aikojaan. Selän virheasennot heijastuvat koko hevoseen, raajojen alimpia niveliä myöten, ja aiheuttavat tarpeetonta rasitusta ja kulumaa esim. nivelpinnoille (raajojen nivelissä tapahtuu myös rotaatiota, jonka täytyy olla ns. synkrossa muun liikkeen kanssa). Kuulostaa dramaattiselta, ja sitä se pahimmillaan onkin. Willin kaltaisen hevosen kohdalla rangan rotaation hallinta on todellakin perusedellytys sille, että sillä ylipäätään voi ratsastaa. Ja siksi sitä harjoitellaan i-h-a-n j-o-k-a k-e-r-t-a kun treenataan.

Mutta ennen kuin jatketaan rotaatiosta, pakitetaan vähän taaksepäin ja puhutaan yleisesti hevosen liikkumisesta. Hevosen moottori on takana, mutta selän ja etujalkojen merkitys liikkeen tuottamisessa on myös hyvin suuri. Takajalan tullessa maahan se ensin jarruttaa eli vastustaa gravitaation ja inertian aiheuttamaa liikettä eteen ja alas. Vasta kun takajalka on ohittanut pystysuoran tukilinjan, alkaa se työntää hevosta eteenpäin. Voima siirtyy SI-nivelen kautta hevosen selkärankaan työntäen koko hevosta eteenpäin. Hevosen painopiste on takajalkojen etupuolella, ja lisäksi hevosen selkäranka kulkee hiukan laskevassa linjassa eteenpäin. Tästä johtuen hevonen on aina luonnostaan etupainoinen. Selkälihasten tehtävä on muuntaa eteen ja alas suuntautuva voima (työntö+gravitaatio) eteen ja ylöspäin. Lisäksi erityisesti käynnissä ja ravissa takajalat työntävät vuorotellen eri puolilta rankaa, jolloin työntö tulee takaviistosta sivulta, ja ranka liikkuu joka askeleella puolelta toiselle. Mitä enemmän hevonen pystyy vastustamaan sivusuuntaista rangan liikettä, sitä paremmin työntö suuntautuu eteen. Hevosen selkänikamat ovat kuin leikkijunan vaunut, joita työnnetään takaa. Jos vaunujono menee linkkuun tai muuten pahasti mutkalle, juna ei kulje oikein. Etuosan merkitys on myös suuri tasapainon hallinnan kannalta, mutta ei mennä siihen tässä jutussa sen tarkemmin. Suurin osa askeleen nosteesta tulee kuitenkin etujaloista, ei takajaloista, kuten klassisesti usein ajatellaan. Takajalkojen aktiivisuutta (=työntöä) lisäämällä saa siis aikaan vain pahemmin nenilleen juoksevan hevosen, ellei samaan aikaan selkä ja etuosa kykene vastaanottamaan voimakasta työntöä ja muuntamaan liikkeen suuntaa myös ylös. Lisätessään vauhtia hevonen joutuu jäykistämään selkäänsä saadakseen voiman suunnattua tehokkaammin eteenpäin (ja päin vastoin, selän jännittyminen saa hevosen automaattisesti kiirehtimään askeleitaan). Ääriesimerkkinä pakoon valmistautuva hevonen, jonka selkä on kivikova ja jäykkä, jotta se pystyy suuntaamaan kaikki moottorista irtoavat tehot eteenpäin suuntautuvaan liikkeeseen. Salamana paikalta pakeneva hevonen ei kuitenkaan ole ideaalinen esimerkki siitä, miten ratsun halutaan käyttävän kroppaansa. Ylimääräisen lihasjännityksen välttämiseksi selkälihasten koordinaation harjoittelu täytyy tehdä hitaassa vauhdissa. Mielentila ja fyysinen tila ovat erottamattomasti yhteydessä toisissaan, joten ollakseen tyyni ja vastaanottavainen ratsastajan avuille, hevosen täytyy kokea olevansa myös fyysisesti tasapainossa. Hevosen tasapainoa voi parantaa a) kasvattamalla takajalan jarrutusvaihetta (=takajalan astuminen alle, kokoaminen) b) vähentämällä selkärangan sivusuuntaista heiluntaa JA c) lisäämällä etuosan työntöä ylöspäin. Avain tähän kaikkeen on hevosen selkälihasten toiminta.

Tarkastellaan seuraavaksi tarkemmin selkärangan liikettä. Jokainen ratsastaja on joskus istunut hevosen selässä tekemättä mitään ja vain tunnustellut liikkeen tasaista keinutusta. Takajalka työntää eteen viistosti sivulta, ja samalla maassa oleva etujalka toimii tukipisteenä. Maan vetovoima vetää vastakkaista puolta alas. Tämä askellajien sisällä tapahtuva voimien analysointi on muuten asia, joka saa pääni surisemaan, koska en ole vielä pystynyt itsekään sisäistämään ihan tarkalleen, mihin suuntaan ja missä vaiheessa hevoseen kohdistuvat eri voimat, erityisesti käynnissä, jossa sivusuuntaiset (lateraaliset) voimat ovat erityisen merkittäviä. Tärkeimmät ulkoiset voimat ovat gravitaatio ja liikkuvan massan inertia, jotka vaikuttavat hevoseen enemmän kuin ratsastajat usein tulevat ajatelleeksi. Tähän sitten lisätään hevosen tuottamat voimat, eli mm. jokaisen jalan jarrutus- ja työntö, jotka esiintyvät tässä järjestyksessä aina kun jalka tulee maahan. Nämä voimat ja niiden suunnat kun yhdistetään, saadaankin sellainen aikariippuvainen vektorikenttä, että mun aivojen prosessoriteholla sitä ei ole vielä pystytty täysin hahmottamaan! (EDIT: Kuin tilauksesta. Jean Luc Cornillen viimeisin kirjoitus käsittelee juuri liikkeessä rankaan kohdistuvia lateraalisia voimia! Jopa niitä kaipaamiani nuolia on piirretty kuviin!) No, ei mennä tässä yksityiskohtiin sen tarkemmin. Voimia on monia, ja ne vaikuttavat eri aikaan ja eri suuntiin (ylös, alas, eteen, taakse, vasemmalle, oikealle) ja ne kohdistuvat hevosen selkärankaan eri suunnista. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että hevosen ranka on koko ajan liikkeessä, ja selkälihasten pääasiallinen tehtävä onkin vastustaa näiden voimien aiheuttamaa liikettä ja stabiloida selkärankaa. Tämä on todennettu esim. elektromyografiatutkimusten avulla.¹ Hevosen selkäranka on luonnostaan paljon jäykempi rakenne kuin esimerkiksi ihmisen ranka, erityisesti rinta- ja lannerangan alueella, joten voiman välityksen lisäksi lihasten täytyy suojella nikamia ja rankaa liian suurilta liikeradoilta. Ja kuten yllä jo todettiin, rangan taipuessa askellajin tahtiin tapahtuu koko ajan myös rotaatiota puolelta toiselle. Ratsastaja istuu hevosen selässä suunnilleen sillä kohtaa, missä rangan taipuminen ja rotaatio pääasiassa tapahtuu (nikamien T9 ja T14 välillä), joten ratsastaja tuntee helposti mitä hevosen selkärangassa tapahtuu. Rotaatio tuntuu selkään liikkeenä, jossa toistuu sykli vasemmalle alas, keskelle ylös, oikealle alas ja taas keskelle ylös. Riippuen hevosen selkälihasten epäsymmetriasta, taipumista ja rotaatio tapahtuu eri tavalla vasemmalle ja oikealle. Suoralla hevosella rangan kiertyminen on symmetristä vasemmalle ja oikealle. Yleensä hevoset ovat sen verran epäsymmetrisiä, että suosivat rotaatiota jompaan kumpaan suuntaan. Rotaatio ei ole kovin suuri, ja mitä paremmin hevonen hallitsee lihastensa oikeanlaisen koordinaation (eli vähentää puolelta toiselle heilumista liikkeen tahdissa), sitä vähemmän liike kippaa ratsastajaa alas puolelta toiselle. Sen sijaan ratsastaja tuntee hevosen selkälihasten tekemän työn aiheuttaman voiman, joka tuntuu nosteena ylöspäin (se tunne, kun hevonen alla ”pyöristyy” ja nostaa sään ylös). Todellisuudessa hevosen rangassa ei tapahdu kovinkaan suurta asennon muutosta. Cornille toisti usein viime kesän klinikan aikana "Bend is rotation. Rotation is lift. Bend feels round."

Willillä on taipumus tiputtaa ratsastaja oikealle puolelle, erityisesti vasemmassa kierroksessa. Ennen jopa siinä määrin, että koko satula oli valua oikealle kyljelle (olenhan maininnut, miten pyöreä ja leveä Willi on...?) Ts. se suosii okahaarakkeiden rotaatiota oikealle, ja sillä oli tapana yhdistää vasemmalle taipumiseen vastarotaatio. Nykyisin ongelma on pienempi ja pystyn ainakin jossain määrin korjaamaan sitä, koska olen oppinut tunnistamaan ilmiön, mutta taipumus varmaan säilyy aina. Ja pahenee aina, kun jokin muu asia on pielessä se kropassa. Joku saattaa muistaa, miten Willi taantui todella vinoksi kun sillä oli rohtumaa toisessa takajalan vuohisessa. Eräs vastarotaation ongelmista on se, että silloin okahaarakkeet kiertyvät usein paljon enemmän kuin vastaavassa myötärotaatiossa. Tämä vaikeuttaa hevosen taipumista molempiin suuntiin. Hyviä harjoituksia rotaation hallintaan ovat luonnollisesti taivutukset, erityisesti loiva vastataivutus, shoulder-fore ja avotaivutus (ja pidemmälle edistyttäessä näiden yhdistelmät), mutta on hyvin tapauskohtaista, kumpaan suuntaan taivuttamalla vastarotaatiota on helpompi korjata. Tämä vaatii ratsastajalta hevosen reaktioiden tunnustelua, analysointia ja välillä ihan vaan kokeilemista, että mikä toimii ja minkälaisiin tehtäviin hevonen vastaa toivotulla tavalla. Willin kanssa pyydän sitä aluksi asettumaan ulospäin ja samalla viemään sisätakajalkaa mahan alle, jolloin sen on helpompi saada selkänikamansa järjestykseen (ns. leikkijunan vaunut ensin suoraan linjaan) ja hallintaan. Tämä on todella tehokas työkalu okahaarakkeiden ”nostamiseksi” pystyyn silloin, kun hevonen kippaa voimakkaan vastarotaation takia selän mutkalle. (Muista, että tässä asennosta hevosen on mahdotonta taipua kumpaankaan suuntaan). Sen jälkeen voin pyytää Williä pikkuhiljaa taipumaan kumpaan suuntaan vaan, mutta erityisesti vasemmalle taivuttaessa pitää pyytää pikkuhiljaa ja saada ensin asetus niskasta läpi ennen kuin pyydän isompaa taivutusta. Hevosen kaulan taivuttaminen ilman asetusta on nimittäin takuuvarma tapa saada aikaan selässä vastarotaatio! (Ja toinen keino on muuten pohkeenväistö, siksi en kyseistä liikettä enää koskaan harrasta!) Siksi kaulan taivuttelun kanssa pitää olla muutenkin tarkkana. Olen havainnut, että turha sitä kaulan taipumista on edes murehtia, koska jos hevonen asettuu niskastaan ja taipuu selästään, niin kaula asettuu automaattisesti oikeaan asentoon. Ja koska ratsastaja istuu kätevästi juuri sillä kohtaa, mistä hevosen selkäranka taipuu, on istunta (reidet!) paras tapa vaikuttaa taivutukseen. Ohja näyttää toki asetuksen suunnan, mutta alapohjetta on turha käyttää (miksi painaa kaasua, jos et halua lisätä vauhtia?), ellei ole tarvetta korjata hevosen takaosaa.


Viite:

¹ T. Licka, A. Frey et C. Peham, “Electromyographic activity of the longissimus dorsi muscles in horses when walking on a treadmill”, The Veterinary Journal 180 (2009) 71–76.

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Vitsi miten tuli tarve päästä hevosen selkään tunnustelemaan! (ja kerron vielä, että riemastuin tästä postauksestasi niin että säästin sen lukemisen tällaiseen hetkeen, kun laps on mennyt yöunille ja mies on vielä reissussa ja sain ottaa keon sipejä viereeni ja lukea rauhassa ajatuksen kanssa :D )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiva kuulla että joku lukee näitä mun jorinoita, etten ihan pelkästään itselleni kirjoittele! Hyvä harjoitus fiilistellä hevosen toispuoleisuutta on tehdä pieniä (about 8 m) voltteja ja kahdeksikkoja, siinä huomaa helposti mihin suuntaan hevonen kippaa ratsastajaa. Mua on varmasti auttanut myös se, että olen joutunut niin paljon ratsastamaan ilman satulaa Willillä, siinä on hyvin kehittynyt perstuntuma (kirjaimellisesti!) Willin selän asentojen tunnistamiseen ja kontrollointiin.

      Poista

Jätä terveiset tai kerro mitä mieltä sinä olet.