In-hand juttuja

Huoh. Yksi askel eteenpäin, kaksi taakse. Tai jos ei suoraan taakse, niin ainakin vähän takaviistoon. Se tuntuu välillä olevan trendi tässä eläinten kanssa puljaamisessa.Tästä in-hand työskentelystä on pitänyt kirjoittaa jo moneen kertaan, mutta olen aina jäänyt odottelemaan sitä, että saisin juttuun liitettyä kuvamatskua, vielä mieluiten liikkuvaa kuvaa. No, sellaista ei varsinaisesti ole vieläkään (EDIT: Onpas, ihan uunituoretta!!!), mutta koska viime päivinä olen joutunut pohtimaan aihetta normaalia enemmän, niin ajattelin samalla siirtää ajatuksia ruudulle. Ehkä ne myös selkiytyvät tätä kautta.

Willin kanssahan meillä on tää in-hand-juttu ollut pääasiallinen treenausmuoto jo pidemmän aikaa. Ihan siitä käytännön syystä, että sitä voidaan harrastaa riippumatta Willin selän kunnosta ja satulan tilanteesta. Lisäksi se on mun mielestä oikeastaan ihan yhtä kivaa ja mielenkiintoista kuin ratsastuskin. En tiedä tarkalleen millä sanoilla tätä meidän harrastamaa tyylilajia pitäisi luonnehtia, onko se ranskalaista klassista vai jotain muuta. Esikuvana tässäkin mulla on herra Cornillen metodi, mutta koska toteutan tätä oikeastaan täysin itsekseni ilman valmentajan valvontaa, niin voi olla että olen harhautunut jo hyvinkin kauaksi alkuperäisestä... Minin kanssa ollaan tätä ihan muutamia kertoja katsottu joskus, ja sen lisäksi Cornillen klinikalla kesällä 2014 menetelmää demottiin lyhyesti. Sen lisäksi olen netistä katsellut Cornillen videoita ja lueskellut hänen ajatuksiaan aiheesta, ja sitten koittanut siltä pohjalta soveltaa itse. Melkoista sumussa suunnistamista siis toisinaan, mutta aina välillä sitä huomaa edistyksen askeleita, jotka vakuuttavat, että jotain sentään ollaan tehty oikeinkin. Lähtökohta on, että hevoseen vaikutetaan fyysisesti oikeastaan aika vähän, ja esim. ohjia pidän Willin sään päällä yhdessä kädessä, ohjastuntuan ollessa ideaalitilanteessa lähes olematon. Paine suussa saa hevosen jännittämään kaulaansa, mikä ei ole missään nimessä toivottavaa, ja toisaalta hyvin kevyen tuntuman kautta kädessä on helppo tuntea pienetkin hevosen suun liikkeet sekä tasapainon muutokset. Hevosta ohjataan omalla kehon liikkeellä, siten että hevosen tulisi "matkia" ihmisen liikkeitä, jopa siinä määrin, että tietyn lihasryhmän jännittäminen omassa kehossa ilman varsinaista asennon muutosta vaikuttaa jo hevoseen. Edellisessä jutussa puhuin hevosen kyvystä reagoida ihmisen lihasjännityksen muutokseen, ja tämä näkyy konkreettisesti juuri in-hand-työskentelyssä, jossa fyysinen kontaksi "ratsastajan" ja hevosen välillä on paljon pienempi kuin ratsain työskennellessä. Ääniapuja käytän aika paljon, ja Willi on oppinut mm. reagoimaan esim. sanallisiin kehuihin, joten pystyn palkitsemaan sitä työskentelyn lomassa onnistuneista askeleista ilman katkoksia. Poikkeuksellisen hyvistä suorituksista ja uusia asioita opetellessa käytän porkkanapoletteja, sekä Willille opettamaani äänimerkkiä, klikkerikoulutuksen tapaan. Porkkanoiden kanssa tosin pitää olla aika kitsas, koska ne sotkevat helposti Willin keskittymistä itse asiaan, ja se alkaa vaan kerjätä nameja ja tarjoaa jos jonkinlaista temppua.

Tästä päästiinkin kätevästi tämän hetkiseen ongelmaan. Sulkutaivutus on ollut meille jo pidempään sellainen projekti, johon palataan säännöllisin väliajoin. Aikoinaan kun sen harjoittelu aloitettiin, Williltä kesti aika kauan hiffata mitä haluan, kun vein raipan sen selän yli ja naputtelin takareiteen. Kun se lopulta hoksasi, että silloin haluan sen siirtävän takaosaansa kohti minua (palkkioksi vuolaat kehut ja paaaaljon porkkanaa), niin sen jälkeen se on hyvin herkästi tarjoamassa tuota toimintoa, oli pyyntö mikä tahansa. Aluksi harjoiteltiin yksinkertaisuuden vuoksi pelkkää takaosan siirtämistä paikallaan seisten, ja tarkoitus oli sen jälkeen pikkuhiljaa yhdistää pyyntö liikkeeseen, jolloin saataisiin varsinainen sulkutaivutus aikaan. En edes muista, milloin tätä ensimmäistä kertaa alettiin treenaamaan (ainakin yli vuosi sitten, olettaisin), mutta muistan, että alku oli Willille tosi hankalaa. Ensimmäisten (aika epätoivoisten) treenikertojen jälkeen pidin parin viikon tauon harjoituksissa, ja kun tauon jälkeen pyysin taas ensimmäistä kertaa takaosan siirtoa, sujuikin se Williltä yllättäen kuin leikki. Pyrin aina tekemään uusien ja vaikeiden juttujen harjoitukset ihan treenin lopulla, koska silloin a) Willi on vertynyt ja hyvin avuilla ja b) onnistumisen jälkeen voi antaa sen parhaan mahdollisen palkkion, eli lopettaa treeni ja taluttaa hevonen suoraan talliin. En tiedä miten paljon hevoset prosessoivat oppimaansa päässään treenin jälkeen, eivät varmaan yhtä tietoisesti kuin ihmiset, mutta varmaan jotain siellä aivoissa tapahtuu treenin ulkopuolellakin. Niin selvä oli ero ensimmäisten harjoitusten ja pienen tauon jälkeen tehtyjen treenien välillä.

Mutta sitten, kun liikettä alettiin hiomaan eteenpäin, nousi tuo Willin liiankin hyvin oppima "temppu" tuoda takaosaa minua kohti ongelmaksi. Willi lähti nimittäin tekemään sulkua helposti takaosa edelle, sillä seurauksella että se kippasi ulkolavan alas, jolloin ranka kiertyi juuri väärään suuntaan. Tämän vastarotaation kanssahan me taistellaan jatkuvasti, mutta erityisesti sulku on sellainen liike, missä vastarotaatio on harvinaisen helppoa aiheuttaa ja sitä näkee ihan huipputasolla asti. Miettikääpä vaikka itse ratsailla ollessanne, tai kun katsellette muiden ratsastusta; hyvin helposti hevonen tiputtaa ratsastajan sulussa ulos. Erityisesti tämä näkyy, jos sulkua tehdään uraa pitkin (mitä en itse ikinä tekisi Willin tai oikeastaan minkään muunkaan hevosen kanssa!), jolloin takaa katsottaessa näkyy selvästi, miten hevosen lantio kippaa ulkupuolelta alemmas kuin sisäpuolelta. Suomen kielessähän ei erotella sulkutaivutusta (travers, quarter-in tai haunches-in) tai sulkutaivutusta (half-pass), vaikka liikkeet ovat oikeastaan ihan erilaiset. Willin kanssa sulku on aina nimenomaan half-pass. Tätä takaosan työntymistä sisään yritin ehkäistä sillä, että sulkua pyydetään vain erityisen hyvästä avosta, jolloin asento (ja selän rotaatio) on valmiiksi oikea, mutta silti se on osoittautunut hankalaksi. Selästä käsin Willi tekee aika hyvät sulut, koska ratsain selän asentoa on huomattavasti helpompaa kontrolloida omalla istunnalla, ja niitä tehdäänkin käytännössä joka kerta kun selkään kiipeän. Jätinkin sulut taas pitkäksti aikaa kokonaan pois in-hand ohjelmasta, ja muistaakseni koko viime kesänä niitä ei tehty maasta käsin lainkaan, vaan keskityttiin pelkästään etuosan kontrollia parantaviin harjoituksiin (esim. avot ja piruetit). Syksyllä aloin varovasti ottaa sulkuja takaisin ohjelmaan, ja koitin pitää erityisesti huolta siitä, että liike lähtee etuosa edellä. Hetkittäin saatiin yksi-kaksi askelta about oikein, mutta edelleen piti olla megavarovainen takaosan suhteen. Syksyllä meidän treenissä oli painopiste kuitenkin enemmän raviharjoituksissa (ihan vaan ympyrällä tai pieniä pätkiä avon tapaista), joten senkin puolesta sulut jäivät hiukan vähemmälle huomiolle.

Nyt keväällä ollaan koitettu lisätä vaatimustasoa in-hand-jutuissa, joten törmäsin taas tähän sulkutaivutusongelmaan. Sulku on kuitenkin liikkeenä todella tehokas esim. parantamaan kokoamiskykyä, ja ratsain tehdyt avo-piruetti-sulku-treenit saavat Willin aina todella hyvän tuntuiseksi. Huomasin, että olen talven aikana vähän turtunut ja taantunut liian usein jonkinlaiseen horroksessa hiihtelyyn, jolloin Willi jää liian hitaaksi ja matalaksi edestä (ns. red zone, josta olen joskus maininnut). Silloin se jännittää kaulaansa ja käyttää vääriä selän lihaksia. Tästä pääsee eroon helpoiten pyytämällä selkeämpää taivutusta ja suurempaa kokoamisastetta, mikä on tietysti hevoselle hankalampaa. Ja tadaa, Willin ratkaisu lisääntyneeseen vaatimustasoon onkin ollut yllättäen jos jonkinlaisten sivuliikkeiden tarjoaminen suoraan ja koottuna liikkumisen sijaan. Varsinkin, jos se on erityisen hidas, ja pyydän sitä eteenpäin koskettamalla raipalla oman selkäni takaa (jolloin siis raippa osuu Willin kylkeen tai takareiteen), on herran ensimmäinen reaktio lähes poikkeuksetta ollut tuoda takaosaa sisään. Siis raippaa vasten! Willin koko jo takaa sen, että en vahingossakaan voi huomaamattani huitoa sitä raipalla ulkokankulle, mutta jostain syystä sen päässä raippa takaosaan = takapuoli sisään, riippumatta siitä mille puolelle kankkua raipalla kosketetaan. Ja kun pyydän lisää, niin takapuoli lentää sisään entistä tarmokkaammin. Hyvin turhauttavaa, molemmille. Olen yrittänyt olla tilanteessa itse tyyni, koska hevonenhan tarjoaa reaktiota, mutta se nyt vaan sattuu olemaan väärä reaktio. En halua rangaista Williä, koska haluan sen tarjoavan mielellään erilaisia vaihtoehtoja, eikä pelkäävän virheitä rangaistuksen uhalla. Mutta välillä on kyllä pitänyt laskea kerran jos toisenkin kymmeneen, kun yksinkertaiseenkin pyyntöön liikkua eteenpäin ainoa reaktio minkä saa, on ponteva lonkkataklaus. Eikä sitä vastaan ole juurikaan apua edes pitkästä salibandytaustastani; kukaan vastustaja ei ole maalin edessä koskaan pystynyt vastaavaan fyysiseen vääntöön kuin 700-kiloinen hevonen! Muutama päivä sitten sain Willin oikein suuttumaan, kun huitaisin sitä ehkä turhankin napakasti raipalla. "Mitä saakelia sä nainen oikein haluat, mähän tarjoan sulle hienosti tätä takapäätä sisälle!"

No, ei siinä auttanut muuta kuin laskea sataan, katsoa peiliin, analysoida omaa toimintaa, ja tehdä uusi suunnitelma. Olenko varmasti itse selkeä pyynnössäni, vai teenkö huomaamattani kropallani jotain liikaa? Muutaman kerran olen saanut itseni kiinni sisäolkapään jännittämisestä, sehän saattaa jo vaikuttaa Williin. Kuluneella viikolla ollaankin palattu enemmän kuin back to the basics-työskentelyyn; ainoastaan isolla ympyrällä (ja kun se sujuu, suoralla uralla) ohjat käteen, taivutuksen ja kokoamisen pyyntö, liike vain eteenpäin, ja kun saan hyviä askeleita, vapaat ohjat ja kiitos. Suunnan vaihto, ja sama uudestaan. Miljoona kertaa. Olen liioitellut eteenpäin pyyntöä sillä, että olen samalla antanut reilummin ohjaa, ja Willi on saanut superkehut aina kun se reagoi vähänkin terävämmin eteenpäin. Oikeaan kierrokseen piti aluksi ottaa jopa sisäohja toiseen käteen, jotta sain johtavalla ohjasotteella ohjattua etuosaa kääntymään ympyrän kaarta pitkin ja siten lopetettua Willin tarjoaman poikituksen. Erityisen vaikeaa on ollut pienempien volttien tekeminen, koska voltin puolessa välissä kentän keskellä Willi lähtee tarjoamaan sulkua takaisin uralle. Tämä on tietysti ihan loogista, koska sulkuja on harjoiteltu nimenomaan keskeltä uralle päin. Olen koittanut todella skarpata ja pitää huolen, etten muuta itsessäni m-i-t-ä-ä-n, etten itse vahingossakaan provosoi Williä tarjoamaan omia kuvioitaan. Silti onnistuneen voltin ensimmäisen puolikkaan jälkeen toinen puolikas on yleensä ollut enemmän tai vähemmmän hoippumista puolelta toiselle. Kokoamisasteen suhteen olen madaltanut vaatimustasoa, nyt on keskitytty vain tuohon suht suorana (käytännössä aina kuitenkin kevyesti asettuneena) eteenpäin kulkemiseen ja kääntymiseen. Ja hallelujaa, nyt kun tätä on hierottu reilu viikko (toki muutamia päännollaus- ja rallattelupäiviä aina välissä), niin eilen Willi oli lopulta aivan superhyvän tuntuinen! Ja kuin tilauksesta, maneesiin käveli samaan aikaan sisään innokas kuvaaja kameransa kanssa, joten sain sopivasti taltioitua työn hedelmät myös videolle. Valitettavasti kameran automaattitarkennus sekoili muutaman kerran toisen ratsukon perään, mutta kyllä tuosta pätkästä kai jonkinlaisen kuvan saa. Pätkässä näkyy kohdassa n. 1:10, kun kävelemme kohti kameraa ja pyydän piiiieentä taivutusta sisään, miten Willi menettää vähän tasapainoaan, ja astuu ensin sisäetujalalla ulospäin, jonka jälkeen myös takaosa karkaa. Aika nopeasti Willi saa kuitenkin korjattua tilanteen, ja kääntyy ihan kauniisti sen jälkeen. En pyydä videolla Williltä ihan maksimaalista kokoamista, mutta muutaman kerran teen käynnissä pieniä temponvaihteluita, joihin se vastaa aika kivasti. Ravia ei olla treenattu juurikaan viime viikkojen aikana, joten siihen nähden olen myös Willin raviin aika tyytyväinen.

Kuvauksesta kiitokset Joanna Kultanen!