Sitä saa mitä tilaa

Niinhän sitä sanotaan, että hevonen on ratsastajansa peili. Saman voisi oikeastaan yleistää kaikkeen muuhunkin hevosen käsittelyyn; sitä saa, mitä tilaa. Niin hyvässä kuin pahassa. Willin kanssa on tullut monia asioita opittua kantapään kautta.

Yritän käyttää Wilin kanssa monipuolisesti erilaisia palkkioita, aina tilanteesta ja tehtävän luonteesta riippuen. Uusia asioita opetellessa käytän sovellettua klikkerikoulutusta, "klikkerinä" tosin toimii tietynlainen suulla tehty suhautus, jolloin kädet jäävät vapaiksi. Vahvisteena heti perään toimii porkkanapoletti. Samoin porkkanapalkintoa käytän tilanteissa, joista haluan tehdä Willille erityisen miellyttäviä, ja sellaisia, joihin se mielellään hakeutuu. Esim. varusteiden laittaminen; Willi oli alkuun hankala suitsia. Se on herkkä korvistaan, ja nosti pään kattoon, kun yritin pujottaa niskahihnaa korvien yli. Willin edellinen omistaja oli käyttänyt sokeria kuolainten suuhun laittamiseen ja pujottanut niskahihnan korvien yli korva kerrallaan Minusta tämä tekniikka tuntui hankalalta, joten opetin Willille oman tavan. Halusin, että Willi haluaa itse ottaa kuolaimet suuhun, sekä malttaa pitää pään alhaalla koko suitsimisen ajan. Opettelu tehtiin pienissä osissa, ja aluksi palkitsin Williä siitä, että se kurotti turpaa kohti kuolaimia ja haisteli niitä. Itse asiassa tämä vaihe taisi olla se eniten aikaa vievä; kun Willi huomasi, että kuolaimista kiinnostumalla saa porkkanaa, se alkoi hyvin nopeasti räplätä niitä suulla. Tämän jälkeen aika nopeasti pystyin lisäämään vaatimustasoa, ja nykyään Willi ottaa itse kuolaimet suuhunsa (roikotan suitsia sen edessä poskihihnoista kiinni pitäen), ja se pitää päätä alhaalla, kunnes olen pujottanut niskahihnan kerralla molempien korvien yli. Edelleen tämän jälkeen se saa porkkananpalan, koska haluan ylläpitää positiivista mielikuvaa suitsimisesta. Tarvittaessa voin kuitenkin suitsia Willin ihan yhtä helposti ilman makupalaa. Willi ottaa kuolaimet itse asiassa niin innolla suuhun, että talvella sitä pitää jopa hätistellä kauemmas, kun lämmitän kuolaimia käsissäni. Samoin jos satuloin Williä tallin käytävällä tai maneesissa (niin kuin usein teen, koska teen mielelläni alkukäynnit talutellen ilman satulaa), saa Willi satunnaisesti porkkanapoletteja kun se seisoo nätisti paikoillaan. Ratsaille noustuani Willi saa porkkanan molemmilta puolilta. Näin se on oppinut seisomaan paikallaan ja odottamaan lupaa lähteä liikkeelle. Ennen se (saksalaiseen tapaan?) lähti kävelemään heti, kun ratsastajan takapuoli osui satulaan.

Porkkanaa ei kuitenkaan voi käyttää kaikissa tilanteissa. Willi on aika perso ruuan perään, ja tyypillisenä ruunana se käyttää muutenkin mielellään suutaan asioiden räpläämiseen. Tiedätte varmaan tyypin, sellainen kuin oraalikaudelle juuttunut pikkulapsi, kaikki asiat tutkitaan ottamalla ne ensin suuhun. Makupalat saavat Willin välillä liian hysteeriseksi, joten esim. in-hand-työskentelyssä parempi tapa palkita on pieni rapsuttelutauko tai ihan vaan sanalliset kehut. Willi on oppinut reagoiman iloisella äänellä sanottuu "Jaaaa! Hieeenooo!" (ilmeestä näkee, että se reagoi). Tämä on sikäli kätevää, että voin palkita sitä myös keskeyttämättä työskentelyä, ja usein oikein ajoitettu suullinen kehu juuri sillä hetkellä, kun Willi on aikeissa reagoida oikein, saa sen jatkamaan toimintaa haluttuun suuntaan. Tosin välillä tässä suhteessa on tullut pieniä hutejakin... Sitä nimittäin tulee välillä palkittua ja vahvistettua vahingossa ihan eri asiaa, kuin oli tarkoitus! Viime syksynä, kun keskityttiin treenaaman ravia in-hand, kehuin ja innostin Williä kovasti aina kun se otti yhtään ilmavampia askeleita nostaen etuosaa. Noh, siinä kävi sitten niin, että Willi alkoi fiksuna poikana liioitella, ja tuloksena oli jos jonkinlaista etujalkojen heittelyä ja pörhistelyä ("Tätähän sä mamma halusit, eikö?"), mikä ei varsinaisesti ollut tarkoitus. Talvella tehdyt, ensimmäisen laukannostokokeilut in-hand olivat myös pieni riskin paikka; nähtäväksi jää, kun niihin taas jossain vaiheessa palataan, oppiko Willi siirtymään käskystä ravista laukkaan, vai ajatteleeko se, että sen halutaan vai pörhistelevän ja riekkuvan käskystä. Alla pieni demovideo meidän toisesta treenipäivästä, kuvattuna ehkä kolmas tai neljän laukannosto. Tässä palkkiona runsaat kehut ja porkkanat.

Toinen asia, jota olen tahattomasti tyhmyyksissäni vahvistanut, on kuolainten ylimääräinen mupeltaminen. Willillä on aika passiivinen suu, ja se jännittää helposti kaulaa ja leukoja. Tarkoitus oli palkita siitä, että se uskaltaa rentouttaa leukansa ja avaa hiukan suutaan työskentelyn lomassa. Tosin kun en osannut olla alussa tarkkana, milloin kyseessä on suun rentoutumisesta johtuva leukojen rauhallinen liikuttelu ja milloin jännittyneenä kuolainten lonksuttelu, taistellaan tällä hetkellä taas sen puolesta, että Willi osaisi myös rauhoittaa suun takaisin paikoilleen. Varsinkin oikeassa kierroksessa vaativampien tehtävien kohdalla Willillä on paha tapa jäädä jännittyneenä mupeltamaan suullaan. Nyt koitan olla tarkkana, että palkkio tulee vain sillä hetkellä, kun suu on hiljaa. Ajoitus on välillä sekunnin murto-osista kiinni.

Yksi asia, mikä monelta unohtuu hevosten kanssa toimiessa, on hevosen oman ajattelun aktivointi. Joidenkin mielestä on jopa toivottavaa, että hevonen on mekaanisesti totteleva, joka tilanteessa äärimmäisen kuuliainen robotti. Ymmärrän kyllä tässä piilevän turvalisuusajattelun, että hevosen halutaan toimivan tilanteessa kuin tilanteessa ihmisen toivomalla tavalla, eikä keksivän omiaan. Mutta silloin minusta menetetään aika paljon hevosen omasta potentiaalista toimia. Hevonen on kuitenkin itse paras asiantuntija huolehtimaan esim. oman kehonsa koordinaatiosta. Luin juuri erittäin hyvän artikkelin kenttäratsastuksen riskeistä ja niiden minimoinnista. Siinä tuotiin myös esiin hyvä pointti siitä, miten tärkeää olisi turvallisuuden kannalta opettaa kenttähevoset (ja miksei estehevosetkin) ottamaan itse enemmän vastuuta hyppyjen onnistumisesta, eikä aina tukeutumaan 100%:sti ratsastajan kykyyn tuoda ne juuri optimaalisesti esteelle. Jos ja kun ratsastajalle sattuu virhe, liikaa ratsastajaan tukeutuva hevonen on huomattavasti toimintakyvyttömämpi kuin itsenäisesti ajattelemaan oppinut ja tottunut hevonen. Onhan siinä tietysti riskinsä, että hevosesta tulee "liian fiksu" ja aloitteellinen, jolloin se saa välillä vähän turhankin hyviä ideoita... En tiedä, onko näin käynyt Willin tapauksessa, mutta joka tapauksessa siitä on kehittynyt melkoinen mestari ratkoman monenlaisia pulmia ja esim. availemaan lukkoja ja solkia... Sen tarhan portilla on jos jonkinlaista nippuside-palohaka-riimunnaruviritelmää, koska tavalliset kahvat se osaa avata hyvin näppärästi. Samoin karsinan slow feeding-verkon kiinnityksen kanssa on käynnissä kilpavarustelu; yritän jatkuvasti kehittää yhä parempia, käyttäjän kannalta helppoja, mutta hevosen kannalta hankalasti avattavia ratkaisuja. Tällä hetkellä käytössä oleva palohaka-paalinaruviritelmä ei ole ihan ideaali käyttäjän kannalta, mutta sitä Willi ei ole (ainakaan vielä, kop kop!) oppinut purkamaan!

Herra Houdinin porttiratkaisu talvella. Kevyemmät ratkaisut eivät Williä tarhassa pitele.