Hyvät vai huonot uutiset ensin?

Aloitetaan hyvillä. Willin syksyinen hankkarivamma ei ole uusinut, vaikka niin pelkäsin. Eikä sillä ole edes säären etupuolella mitään pahempia muutoksia ojentajajänteessä tai luussa. Se on onnistunut kolhimaan molemmat säärensä tarhassa sillä seurauksella, että oikeassa sääressä on puolen säären mittainen hurjan näköinen haava (joka tosin on jo paranemaan päin vauhdilla) ja vasemmassa sääressä kuumottava patti sekä turvotusta säären yläosassa sivuilla. Oma sairasloma lähenee loppuaan, joten hevosenkin kanssa pitäisi palata normaalimpaan työjärjestykseen. Haava on parantunut sen verran, että uskalsin viime viikonloppuna kokeilla juoksuttaa Williä kevyesti liinassa nähdäkseni miten se liikkuu. No ei ihan niin hyvin kuin toivoisi. Normaalisti olen tottunut tuijottelemaan sen takapäätä ja selkää, mutta niiden toiminnassa ei tällä kertaa ollut moitittavaa. Sen sijaan Willi ontui aavistuksen verran vasenta etusta, mikä näkyi selvemmin vasemmassa kierroksessa, oikealle se ravasi about puhtaasti. Höh. Punnitsin eri vaihtoehtoja, ja päätin että parempi viedä hevonen heti sellaiseen paikkaan tutkittavaksi, missä on myös röntgenkuvauksen mahdollisuus, koska säären patti tuntui kovalta ja pelkäsin, että luussa on jotain muutoksia. Olemme tähän asti käyttäneet Hyvinkään hevossairaalaa, mutta kahden tunnin ajomatka suuntaansa ei ole kovin houkutteleva. Olin kuullut, että Salosta (alle tunnin ajomatka!) löytyy nykyään myös pieni hevosklinikka VetMedi, joten päätin suunnata sinne. Eiköhän sielläkin onnistuisi perustutkimus jänteen ultrauksineen ja jalan röntgenkuvineen. Sain ajankin täydellisesti kuluvan viikon keskiviikolle.

Willi on kotioloissakin pönttöillyt viime päivien tuulisessa säässä ihan kiitettävästi, joten ennakoin, että se voi olla hankala klinikalla. Laitoin siksi jo kotona suitset riimun alle varmuuden vuoksi. Klinikan pihassa oli aika ahdas paikka missä juoksutettiin ensin suoralla ja sitten pienellä ympyrällä, eikä hommaa tehnyt helpommaksi naapuritalon pihassa pörisevä mikä-lie loka-auto. Kuin ihmeen kaupalla Willin koikkelehtimisen seasta lääkäri onnistui tunnistamaan pienen ontuman vasemmasta etujalasta, kuten itsekin olin kotona diagnosoinut. Sisätiloihin siirryttyämme klinikan manuaalinen rämisevä nosto-ovi meinasi saada normaalisti tallissa hyvin järkevästi käyttäytyvän Willin ihan totaalisesti pois tolaltaan, ja se yritti vuoroin kiivetä syliin tai poistua paikalta kokonaan. Näissä tilanteissa olen kiusallisen tietoinen sen koosta. Jos se päättää lähteä, eihän tuon kokoista eläintä pidä paikallaan erkkikään! Onneksi lisähaavereilta säästyttiin, molemmat. Aluksi eläinlääkäri tunnusteli Willin jalkaa huolellisesti. Säären sivuilla tuntui jotain pientä epämääräistä epätasaisuutta, ja eläinlääkäri kysyi, oliko hankkarivamman yhteydessä havaittu puikkoluissa mitään. Ehdin jo hätääntyä, että ei niitä silloin edes kai tutkittu, jänne vain ultrattiin kotitallilla. Näkyisikö mahdolliset muutokset vain röntgenkuvissa? Tarkempi tutkimus aloitettiin röntgenkuvilla säärestä. Kuvia otettiin edestä, takaa ja viistosti. Onneksi kaikki näytti hyvältä, ilmeisesti siis myös ne puikkoluut. Patin kohdaltakin luun pinta näytti siistiltä, joten patti ei ole luussa, vaikka se minusta tuntuu tosi kovalta. Seuraavaksi ultrattiin hankkari, ja lääkäri kysyi,katsotaanko jalkaa myös edestä ultralla. Hankkari näytti kuulemma ihan ehjältä ja siistiltä, vanhasta vammasta on jäänyt jäljelle vain pieni paksuuntuma jänteeseen, ei muuta. Huh, helpotti. Olin jo syytellyt itseäni talven maneesiriekkumisista ja estehyppelehtimisistä, olinko rasittanut jalkaa liikaa. Etupuolellakaan ei onneksi näkynyt mitään hälyyttävää. Ilmeisesti patti johtuu ojentajajänteeseen tulleesta iskusta, joka on aiheuttanut nestekertymän, mutta ei sen pahempaa vammaa. Pieni ontuma selittyisi kuulemma tällä. Muutama viikko kannattaisi vielä jatkaa rauhallisemmin, ja mahdollisesti katsoa ultralla uudestaan parin kolmen viikon kuluttua. Muuten jatketaan kuten tähän asti, eli kylmäystä ja kävelyä (sehän me osataan!). Willille annettu kevyt rauhoite haihtui sen siliän tien, kun kamalaa nosto-ovea alettiin avata. On se välillä pönttö! Syypääksi molempien säärien vammoihin epäilen betonista kaivonrengasta, joka toimii Willin tarhassa heinäkaukalona. Kohelo hevoseni on varmaan sohaissut molemmat jalkansa sen reunaan, kun ahneuksissaan tonkii heiniä. Täytynee suunnitella joku kääritään-kuplamuoviin-tyyppinen suojaratkaisu, joko hevoselle tai betonirenkaalle (vai varmuuden vuoksi molemmille?!), josko sillä ehkäistäisiin jatkossa vastaavat kolhut.

Noi mutta sitten niihin ei-niin toivottuihin uutisiin... Meidän satula ei nyt oikein toimikaan... Mulla on ollut koko alkuvuoden pieni epäilys siitä, että kaikki ei ole hyvin satulan suhteen, mutta pitkään yritin vaientaa mielen perukoilta kuuluvan pienen äänen, joka varoitteli asiasta. Pakkohan sen on olla hyvä, se on tehty juuri Williä ja mua varten, miten niin ei ole sopiva? Etukaaren leveyttähän voi muokata, eikö se auta? Tai toppauksia uusimalla muokata, nehän menee uudessa satulassa helposti aika nopeasti lyttyyn? Miten niin koko rungon malli väärä Willin malliselle hevoselle!!! Voitte varmaan kuvitella mun tyrmistyksen, kun kuulin perjantaina sovittajan suusta tän lauseen. Tällä hetkellä fiilikset ovat aika surkeat satula-asian suhteen, näillä tuloilla ei vaan ole mahdollista hankkia uutta kolmen tonnin satulaa alle vuoden välein. Luottamus satulansovittajiin ja satulakauppiaisiin ammattikuntana on tällä hetkellä pohjalukemissa. Ratsastin (käyntiä, kuinkan muuten) perjantaina kahdella sovitussatulalla ja omallani, sekä lopuksi ilman satulaa, ja kuten arvata saattaa, Willi oli ylivoimaisesti paras ilman satulaa. Mutta eipä noista kokeilusatuloistakaan kumpikaan tuntunut kovin merkittävästi paremmalta kuin oma. Tosin ne olivat eri levyisiä, ja ainakin toinen varmasti liian kapea Willille. Satulansovittaja otti kuvia Willistä ilman satulaa, satulat selässä paikallaan ja ratsain, ja lähetteli kuvia kommentoitavaksi ympäri Eurooppaa. Hän myös soitteli ja yritti paikallistaa Amerigon johtavaa satulagurua, mutta ei tavoittanut häntä. Nyt ilmeisesti seuraavaksi odotetaan tämän gurun mielipidettä kuvista. Willistä otettiin myös uudet mitat, ja sovittaja lupasi niitä tutkailla tarkemmin paremmalla ajalla. Valitettavasti hänellä oli kiire jo seuraavaan paikkaan, meidän tallilla kolme todellista ongelmatapausta veivät ilmeisesti pidempään kuin hän oli ennakkoon arvellut! En todellakaan tiedä, mitä jatkossa satulan suhteen tehdään.

Tänä aamuna herätessäni olin jo hiukan rauhoittunut, tosin sen verran satula-asia oli tullut uniini, että näin viime yönä unta yli 200 euroa maksavasta salaatista (todellisuudessa ostin eilen kaupan salaattibaarista rasian salaattia iltapalaksi, ihan normaalilla hinnalla). Aamulenkillä Pojon kanssa visioin jo, miten voisin koittaa väkertää jotain väliaikaisratkaisua Willin selän muokkaamiseksi satulan mallille sopivaksi. Jännää, miten hiljaisessa metsässä kävely koiran kanssa saa mielen rauhoittumaan ja aivot toimiaan! Voisin leikellä hylätystä satulahuovasta ja pintelipatjoista täytepaloja, joilla Willin takakorkeutta saisi häivytettyä, ehkä sillä konstilla päästäisiin ainakin vähän aikaa eteenpäin. Eihän se missään nimessä voi olla pysyvä ratkaisu, mutta jollain konstilla täytyy hevonen pitää työkykyisenä, muuten ollaan sen selkälihasten häviämisen takia kohta entistä syvemmässä suossa!

Suoraa vai väärää?

(eli Science of Motion-henkistä höpinää!)

Tässä on käsivamman myötä ollut poikkeuksellisen paljon aikaa opiskella vaihteeksi hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Kun ratsastaa ei voi, myös Willin kanssa ollaan palattu todella back to the basics in-hand-työskentelyyn. Muutaman kerran olen istuttanut lainakuskin Willin selkään ja olen itse leikkinyt valmentajaa (mikä on muuten tosi kivaa, mutta ei kovin helppoa!)

Willin selkäongelmien vuoksi suoruus ja selkälihasten hallinta on meillä jatkuva teema. Joskus ihmiset valittavat, että miten sitä keksii järkevää tekemistä hevosen kanssa joka treenikerralle, ettei tule vaan ratsasteltua päämäärättömästi ympäriinsä. SOM-ideologiaan tutustuttuani en ole kokenut tätä missään määrin ongelmaksi, koska meillä on niin selkeä rutiini ja (sama) tavoite joka kerta. Ehkä vähän tylsää, mutta toimii meillä. Willin pitää olla suora (=se ei saa kipata minua kummallekaan puolelle), sen täytyy olla kevyt ja kantaa itse itsensä (onko hyvää suomennosta sanalle "selfcarriage"?) ja sen täytyy taipua aidosti molempiin suuntiin. Yhdellä sanalla voisi sanoa, että Willin pitää kulkea tasapainossa. Tavoitteisiin päästään (tai ainakin pyritään...) päivästä riippuen sopivilla työkaluilla; ympyrät, voltit ja kahdeksikot, sekä myötä- että vasta-asetuksella, shoulder-fore, avotaivutus, vastataivutus, sulkutaivutus (aina half passina, en tee sulkua koskaan uralla haunches-in-tyyppisesti) ja piruetit. Usein työskentely myös etenee jokseenkin tässä järjestyksessä. Oikeastaan tuon taipumisen voisi ottaa pois tavoitteiden listalta ja laittaa sen sijaan työkalujen listaan. Suoruutta ja keveyttä harjoitellaan nimenomaan taivutuksen kautta.

Koko suoruuden käsite on kokenut Willin kanssa melkoisen muutoksen. Ennen olin ajatellut hevosen suoruutta sen kautta, miten sen jalat kulkevat toisiinsa ja ratsastettavaan tiehen nähden. Nykyisin keskityn tunnustelemaan vain ja ainoastaan Willin selkää. Tästä päästäänkin kätevästi SOM-ajattelussa hyvin keskeiseen anatomian ilmiöön, eli hevosen selkärangan rotaatioon:

"In the cervical and thoracic vertebral column, rotation is always coupled with lateroflexion and vice versa. In the thoracic spine, as is the case during lateroflexion, the spinous processes bend in the concavity." (Jean Marie Denoix, DVM PhD, Spinal biomechanics and functional anatomy, 1999)

Suomeksi, ja selkokielellä; aina kun hevonen taipuu, sen ranka myös kiertyy niin, että okahaarakeet (=ne ylöspäin töröttävät selkänikamien ulokkeet, joista muodostuu mm. hevosen säkä) kiertyvät taivutuksen puolelle. Tämä siis ns. normaalissa tapauksessa, kun ranka toimii oikein. Liian usein selkärangassa tapahtuu ns. vastarotaatio (inverted rotation), jolloin okahaarakkeet kippaavatkin juuri vastakkaiseen suuntaan. Tämä aiheuttaa rasitusta selkärankaan, kääntää hevosen lantion väärään asentoon, häiritsee hevosen tasapainoa (tyypillinen tapaus on esim. että hevonen punkee jomman kumman lavan suuntaan) ja vaikka mitä muuta kamalaa, riippuen siitä miten kyseinen yksilö kompensoi vastarotaation aiheuttamaa epätasapainoa. Toiset hevoset kestävät tätä enemmän, mutta toisille seuraukset voivat olla katastrofaalisia, jopa fataaleja, aiheuttaen vammoja, joiden vuoksi hevonen joudutaan lopettamaan ennen aikojaan. Selän virheasennot heijastuvat koko hevoseen, raajojen alimpia niveliä myöten, ja aiheuttavat tarpeetonta rasitusta ja kulumaa esim. nivelpinnoille (raajojen nivelissä tapahtuu myös rotaatiota, jonka täytyy olla ns. synkrossa muun liikkeen kanssa). Kuulostaa dramaattiselta, ja sitä se pahimmillaan onkin. Willin kaltaisen hevosen kohdalla rangan rotaation hallinta on todellakin perusedellytys sille, että sillä ylipäätään voi ratsastaa. Ja siksi sitä harjoitellaan i-h-a-n j-o-k-a k-e-r-t-a kun treenataan.

Mutta ennen kuin jatketaan rotaatiosta, pakitetaan vähän taaksepäin ja puhutaan yleisesti hevosen liikkumisesta. Hevosen moottori on takana, mutta selän ja etujalkojen merkitys liikkeen tuottamisessa on myös hyvin suuri. Takajalan tullessa maahan se ensin jarruttaa eli vastustaa gravitaation ja inertian aiheuttamaa liikettä eteen ja alas. Vasta kun takajalka on ohittanut pystysuoran tukilinjan, alkaa se työntää hevosta eteenpäin. Voima siirtyy SI-nivelen kautta hevosen selkärankaan työntäen koko hevosta eteenpäin. Hevosen painopiste on takajalkojen etupuolella, ja lisäksi hevosen selkäranka kulkee hiukan laskevassa linjassa eteenpäin. Tästä johtuen hevonen on aina luonnostaan etupainoinen. Selkälihasten tehtävä on muuntaa eteen ja alas suuntautuva voima (työntö+gravitaatio) eteen ja ylöspäin. Lisäksi erityisesti käynnissä ja ravissa takajalat työntävät vuorotellen eri puolilta rankaa, jolloin työntö tulee takaviistosta sivulta, ja ranka liikkuu joka askeleella puolelta toiselle. Mitä enemmän hevonen pystyy vastustamaan sivusuuntaista rangan liikettä, sitä paremmin työntö suuntautuu eteen. Hevosen selkänikamat ovat kuin leikkijunan vaunut, joita työnnetään takaa. Jos vaunujono menee linkkuun tai muuten pahasti mutkalle, juna ei kulje oikein. Etuosan merkitys on myös suuri tasapainon hallinnan kannalta, mutta ei mennä siihen tässä jutussa sen tarkemmin. Suurin osa askeleen nosteesta tulee kuitenkin etujaloista, ei takajaloista, kuten klassisesti usein ajatellaan. Takajalkojen aktiivisuutta (=työntöä) lisäämällä saa siis aikaan vain pahemmin nenilleen juoksevan hevosen, ellei samaan aikaan selkä ja etuosa kykene vastaanottamaan voimakasta työntöä ja muuntamaan liikkeen suuntaa myös ylös. Lisätessään vauhtia hevonen joutuu jäykistämään selkäänsä saadakseen voiman suunnattua tehokkaammin eteenpäin (ja päin vastoin, selän jännittyminen saa hevosen automaattisesti kiirehtimään askeleitaan). Ääriesimerkkinä pakoon valmistautuva hevonen, jonka selkä on kivikova ja jäykkä, jotta se pystyy suuntaamaan kaikki moottorista irtoavat tehot eteenpäin suuntautuvaan liikkeeseen. Salamana paikalta pakeneva hevonen ei kuitenkaan ole ideaalinen esimerkki siitä, miten ratsun halutaan käyttävän kroppaansa. Ylimääräisen lihasjännityksen välttämiseksi selkälihasten koordinaation harjoittelu täytyy tehdä hitaassa vauhdissa. Mielentila ja fyysinen tila ovat erottamattomasti yhteydessä toisissaan, joten ollakseen tyyni ja vastaanottavainen ratsastajan avuille, hevosen täytyy kokea olevansa myös fyysisesti tasapainossa. Hevosen tasapainoa voi parantaa a) kasvattamalla takajalan jarrutusvaihetta (=takajalan astuminen alle, kokoaminen) b) vähentämällä selkärangan sivusuuntaista heiluntaa JA c) lisäämällä etuosan työntöä ylöspäin. Avain tähän kaikkeen on hevosen selkälihasten toiminta.

Tarkastellaan seuraavaksi tarkemmin selkärangan liikettä. Jokainen ratsastaja on joskus istunut hevosen selässä tekemättä mitään ja vain tunnustellut liikkeen tasaista keinutusta. Takajalka työntää eteen viistosti sivulta, ja samalla maassa oleva etujalka toimii tukipisteenä. Maan vetovoima vetää vastakkaista puolta alas. Tämä askellajien sisällä tapahtuva voimien analysointi on muuten asia, joka saa pääni surisemaan, koska en ole vielä pystynyt itsekään sisäistämään ihan tarkalleen, mihin suuntaan ja missä vaiheessa hevoseen kohdistuvat eri voimat, erityisesti käynnissä, jossa sivusuuntaiset (lateraaliset) voimat ovat erityisen merkittäviä. Tärkeimmät ulkoiset voimat ovat gravitaatio ja liikkuvan massan inertia, jotka vaikuttavat hevoseen enemmän kuin ratsastajat usein tulevat ajatelleeksi. Tähän sitten lisätään hevosen tuottamat voimat, eli mm. jokaisen jalan jarrutus- ja työntö, jotka esiintyvät tässä järjestyksessä aina kun jalka tulee maahan. Nämä voimat ja niiden suunnat kun yhdistetään, saadaankin sellainen aikariippuvainen vektorikenttä, että mun aivojen prosessoriteholla sitä ei ole vielä pystytty täysin hahmottamaan! (EDIT: Kuin tilauksesta. Jean Luc Cornillen viimeisin kirjoitus käsittelee juuri liikkeessä rankaan kohdistuvia lateraalisia voimia! Jopa niitä kaipaamiani nuolia on piirretty kuviin!) No, ei mennä tässä yksityiskohtiin sen tarkemmin. Voimia on monia, ja ne vaikuttavat eri aikaan ja eri suuntiin (ylös, alas, eteen, taakse, vasemmalle, oikealle) ja ne kohdistuvat hevosen selkärankaan eri suunnista. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että hevosen ranka on koko ajan liikkeessä, ja selkälihasten pääasiallinen tehtävä onkin vastustaa näiden voimien aiheuttamaa liikettä ja stabiloida selkärankaa. Tämä on todennettu esim. elektromyografiatutkimusten avulla.¹ Hevosen selkäranka on luonnostaan paljon jäykempi rakenne kuin esimerkiksi ihmisen ranka, erityisesti rinta- ja lannerangan alueella, joten voiman välityksen lisäksi lihasten täytyy suojella nikamia ja rankaa liian suurilta liikeradoilta. Ja kuten yllä jo todettiin, rangan taipuessa askellajin tahtiin tapahtuu koko ajan myös rotaatiota puolelta toiselle. Ratsastaja istuu hevosen selässä suunnilleen sillä kohtaa, missä rangan taipuminen ja rotaatio pääasiassa tapahtuu (nikamien T9 ja T14 välillä), joten ratsastaja tuntee helposti mitä hevosen selkärangassa tapahtuu. Rotaatio tuntuu selkään liikkeenä, jossa toistuu sykli vasemmalle alas, keskelle ylös, oikealle alas ja taas keskelle ylös. Riippuen hevosen selkälihasten epäsymmetriasta, taipumista ja rotaatio tapahtuu eri tavalla vasemmalle ja oikealle. Suoralla hevosella rangan kiertyminen on symmetristä vasemmalle ja oikealle. Yleensä hevoset ovat sen verran epäsymmetrisiä, että suosivat rotaatiota jompaan kumpaan suuntaan. Rotaatio ei ole kovin suuri, ja mitä paremmin hevonen hallitsee lihastensa oikeanlaisen koordinaation (eli vähentää puolelta toiselle heilumista liikkeen tahdissa), sitä vähemmän liike kippaa ratsastajaa alas puolelta toiselle. Sen sijaan ratsastaja tuntee hevosen selkälihasten tekemän työn aiheuttaman voiman, joka tuntuu nosteena ylöspäin (se tunne, kun hevonen alla ”pyöristyy” ja nostaa sään ylös). Todellisuudessa hevosen rangassa ei tapahdu kovinkaan suurta asennon muutosta. Cornille toisti usein viime kesän klinikan aikana "Bend is rotation. Rotation is lift. Bend feels round."

Willillä on taipumus tiputtaa ratsastaja oikealle puolelle, erityisesti vasemmassa kierroksessa. Ennen jopa siinä määrin, että koko satula oli valua oikealle kyljelle (olenhan maininnut, miten pyöreä ja leveä Willi on...?) Ts. se suosii okahaarakkeiden rotaatiota oikealle, ja sillä oli tapana yhdistää vasemmalle taipumiseen vastarotaatio. Nykyisin ongelma on pienempi ja pystyn ainakin jossain määrin korjaamaan sitä, koska olen oppinut tunnistamaan ilmiön, mutta taipumus varmaan säilyy aina. Ja pahenee aina, kun jokin muu asia on pielessä se kropassa. Joku saattaa muistaa, miten Willi taantui todella vinoksi kun sillä oli rohtumaa toisessa takajalan vuohisessa. Eräs vastarotaation ongelmista on se, että silloin okahaarakkeet kiertyvät usein paljon enemmän kuin vastaavassa myötärotaatiossa. Tämä vaikeuttaa hevosen taipumista molempiin suuntiin. Hyviä harjoituksia rotaation hallintaan ovat luonnollisesti taivutukset, erityisesti loiva vastataivutus, shoulder-fore ja avotaivutus (ja pidemmälle edistyttäessä näiden yhdistelmät), mutta on hyvin tapauskohtaista, kumpaan suuntaan taivuttamalla vastarotaatiota on helpompi korjata. Tämä vaatii ratsastajalta hevosen reaktioiden tunnustelua, analysointia ja välillä ihan vaan kokeilemista, että mikä toimii ja minkälaisiin tehtäviin hevonen vastaa toivotulla tavalla. Willin kanssa pyydän sitä aluksi asettumaan ulospäin ja samalla viemään sisätakajalkaa mahan alle, jolloin sen on helpompi saada selkänikamansa järjestykseen (ns. leikkijunan vaunut ensin suoraan linjaan) ja hallintaan. Tämä on todella tehokas työkalu okahaarakkeiden ”nostamiseksi” pystyyn silloin, kun hevonen kippaa voimakkaan vastarotaation takia selän mutkalle. (Muista, että tässä asennosta hevosen on mahdotonta taipua kumpaankaan suuntaan). Sen jälkeen voin pyytää Williä pikkuhiljaa taipumaan kumpaan suuntaan vaan, mutta erityisesti vasemmalle taivuttaessa pitää pyytää pikkuhiljaa ja saada ensin asetus niskasta läpi ennen kuin pyydän isompaa taivutusta. Hevosen kaulan taivuttaminen ilman asetusta on nimittäin takuuvarma tapa saada aikaan selässä vastarotaatio! (Ja toinen keino on muuten pohkeenväistö, siksi en kyseistä liikettä enää koskaan harrasta!) Siksi kaulan taivuttelun kanssa pitää olla muutenkin tarkkana. Olen havainnut, että turha sitä kaulan taipumista on edes murehtia, koska jos hevonen asettuu niskastaan ja taipuu selästään, niin kaula asettuu automaattisesti oikeaan asentoon. Ja koska ratsastaja istuu kätevästi juuri sillä kohtaa, mistä hevosen selkäranka taipuu, on istunta (reidet!) paras tapa vaikuttaa taivutukseen. Ohja näyttää toki asetuksen suunnan, mutta alapohjetta on turha käyttää (miksi painaa kaasua, jos et halua lisätä vauhtia?), ellei ole tarvetta korjata hevosen takaosaa.

Viite:

¹ T. Licka, A. Frey et C. Peham, “Electromyographic activity of the longissimus dorsi muscles in horses when walking on a treadmill”, The Veterinary Journal 180 (2009) 71–76.

Sairaslomaa ja laihista

Sairasloma jatkuu, siis mun. Käteen on tehty kahteen paikkaan ihonsiirre reilu 1,5 viikoa sitten, ja vihdoin haavat alkavat parantua. Tottakai siirteet on otettu sisäreidessä, mikä ei ole se kaikkein kätevin paikka ratsastajalle, mutta minkäs teet. Ranteen liikkuvuus on vielä aika rajoittunutta, eikä kädessä ole voimaa puristua kunnolla nyrkkiin, mutta pikkuhiljaa ohjat alkavat pysyä paremmin oikeassakin kädessä in-hand-työskentelyssä. Willi on tosin huomannut, että se saa multa ohjat kiskaistua kädestä ihan pienellä nykäisyllä, ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen jos esim. kyljen rapsuttelu kiinnostaa enemmän kuin koottu käynti... Viikon olin kokonaan tallilta pois leikkauksen takia, ja se oli ihan käsittämättömän pitkä aika olla erossa Willistä! Töölön haavapoliklinikan hoitajat ovat kovasti vihjailleet, etten saisi vieläkään luuhata tallilla koko aikaa, mutta olen ottanut ohjeet enemmänkin suosituksina kuin varsinaisina määräyksinä...

Valitettavasti pitkittynyt sairasloma näkyy jo myös Willin kunnossa. Oltuani viikon poissa mua vastassa oli lihava ja vähän nukkavierun näköinen karvaa vaihtava otus. Tai en nyt väitä, että se olisi viikon aikana varsinaisesti lihonut, mutta viikon poissaolon jälkeen sitä osaa katsoa hevosta uusin silmin. Nukkavieru olemus johtuu karvanvaihdosta, joka alkaa olla huipussaan. Vaikka kuinka harjaa magic brushilla, irtokarvaa on aina, ja oheneva vanha talvikarva saa karvapeitteen näyttämään rähjäiseltä. Pitäisköhän kokeilla lainata Pojon (feikki-)furminatoria? Karvanvaihdon avuksi lisäsin Willin ruokintaan hampunsiemenkuurin (kotimainen vaihtoehto chialle, jota olen tähän asti syöttänyt kuureina), toivottavasti se vauhdittaa karvan vaihtumista ja lievittää ihon kutinaa. Willin käsittely on nimittäin hetkittäin todella raivostuttavaa, koska se kutiaa nyt entistä enemmän. Huvittavaa katsella, kun se kieputtaa itsensä mutkalle ja rapsuttaa itseään milloin mistäkin (takareidestä, mahan alta, lavoilta, se ylettyy jopa aika pitkälle lautasille!) ja sen perään syljeskelee irtokarvoja tuppoina suustaan. No, tämä karvaongelma hoitunee ajan kanssa itsekseen, mutta tuo hevosen lihavuus onkin oma lukunsa...

Pelkään, että taas ties kuinka monennen kerran Willin selkälihakset rapisevat olemattomiin samalla kun maha kasvaa. Nyt päätin, että en jää enää odottelemaan missä vaiheessa siihen iskee metabolinen oireyhtymä tai jalat sanovat sopimuksen irti, laihis alkaa NYT! Meillä on tallilla hevosilla käytännössä vapaa heinä, koska sitä annostellaan sekä tarhoihin että karsinaan hyvin runsaalla kädellä, eikä todellakaan mittailla määriä millään keittiövaa'alla. Olen hommannut Willille karsinaan tällaisen kengällisille hevosille suunnitellun slow feeding-heinäkaukalon, mutta Willi on oppinut fuskaamaan ja saa revittyä heinät kankaisen kaukalon ja verkon välistä, jolloin ratkaisu on parhaimmillaan vain "slightly slower feeding". Ja koska olen hysteerinen (myös) mahdollisen mahahaavan suhteen (Willillä on todistetusti joskus ollut sellainen!), olen tunkenut verkon iltaisin aika täyteen, jotta heinää riittäisi mahdollisimman pitkälle yöhön. Vaikka olen lisännyt viritelmään useampia naruja, joilla verkko sidotaan kiinni kaukaloon, on Willi aina keksinyt jonkun porsaanreiän heinien repimiseen. Tällä hetkellä mulla ei ole edes tarkkaa tietoa siitä kuinka paljon Willi todellisuudessa syö heinää. Mitään varsinaista väkirehua se ei syö, ainoastaan muutaman desin proteiinilisää mössönä (greenline + soijarouhe + hampunsiemen), johon sekoitan nivel- ja muut lisukkeet sekä kivennäiset, ja tietysti päivittäiset porkkanat. Proteiinilisät on suunniteltu täydentämään erityisesti lysiinivajetta, joka jää pelkästä heinäruokinnasta, ja greenline muodostaa sopivan mössön, johon jauhemaiset lisukkeet saa upotettua. Näistä tuleva kalorimäärä on kuitenkin minimaalinen heinästä saatavaan verrattuna, joten heinän määrä on ratkaiseva kokonaisenergian saannin suhteen. Täysihoitotallissa pitää ottaa huomioon se, että yhden hevosen erityistarpeet eivät voi sanella tallityöntekijän päivän ohjelmaa, joten homma täytyy suunnitella mahdollisimman helpoksi toteuttaa. Ajattelin ostaa pari perinteistä slow feeding-verkkoa, siis sellaista neliön muotoista verkkopussia, jotka toivottavasti saa solmittua paremmin umpeen, ja rupean oikeasti punnitsemaan Willille päivän heinäannokset pusseihin. Toinen pussi karsinaan vanhaan kangaskaukaloon, jotta se ei sotkeudu jalkoihin ja jää kenkiin kiinni, ja toiselle pussille täytyy vielä suunnitella joku viritys tarhaan. Willin tarhassa on betoninen kaivonrengan heinäkaukalona, kai siihen saa rakenneltua vähän koroketta reunoihin ja kiinnityksen verkkopussille. Onhan mulla sekä insinöörin että puusepän koulutus, joten kai se tältä pohjalta pitäisi onnistua... ;P

Ja jotta vielä lisää toistan samaa vanhaa levyä, satula menee taas tarkistukseen. Kyllä, meidän ihana, uusi, täydellisesti istuva mittatilaussatula ei enää istukaan täydellisesti Willin selkään. Ei hätää, uutta en ole hankkimassa (se on selvää jo kun katsoo pankkitilin saldoa...), mutta ainakin satula täytyy topata ja mahdollisesti leveyttä tarkistaa. Satula tilattiin alunperin ekstrapehmeäksi topattuna, mikä tarkoittaa sitä, että puolen vuoden käytön jälkeen villat ovat muokkautuneet ja painuneet. Satula kippaa edestä liian alas, ja painaa Williä sään ympäriltä. Tämän näkee jo satulan asennosta, mutta tottakai Herra Herkkis on myös tämän osoittanut hyvin selväsanaisesti omalla tavallaan, eli kieltäytymällä kulkemasta etuosa ylhäällä kannateltuna ja suorana. Mattesin karvaromaanin ja täytepalojen avulla en ole saanut ongelmaa ratkaistua. Onneksi tallikaveri oli jo ehtinyt tilata satula-auton paikalle, firmasta joka välittää myös Amerigoja, joten heidän kauttaan pitäisi onnistua satulan muokkaus. Pelkäsin jo, että satula pitää lähettää tehtaalle Italiaan, mutta minulle vakuutettiin, että normaalit muokkaustoimet onnistuvat Suomessakin. Toiveita on, että satula-asia olisi hoidossa samoihin aikoihin kun ratsastaja on kykenevä taas kipuamaan selkään!

P.S. Sairaslomalla on ollut aikaa lukea ja kirjoitella, ja olen vihdoin saanut kirjoiteltua SOM-henkisiä ajatuksia ylös. Josko kohta olisi jotain julkaisukelpostakin materiaalia...

P.P.S. Sanoilla "nukkavieru" ja "vähän pläski" voi toki kuvailla myös allekirjoittanutta, joten ehkä mun pitää solidaarisuudesta Williä kohtaan aloittaa omakin dieetti. Onhan sen kannettava välillä myös mun kiloja.

Kaksi vuotta eikä suotta!

Havahduin tässä pari päivää sitten, että tänään eilen meillä oli Willin kanssa yhteisen matkan kaksivuotispäivä. Huh, miten aika on mennyt nopeasti! Kun muistelen alkuaikoja, ihan naurattaa toisaalta ne täysin epärealistiset odotukset ja suunnitelmat hevosen omistamisen suhteen ja toisaalta se valtava epävarmuus ja pienoinen avuttomuudenkin tunne, että miten ihmeessä onnistun pitämään tuon minulle vielä täysin tuntemattoman eläimen ylipäätään hengissä. Meidän tallille muutti tänään pari uutta hevosta, ja se palautti elävästi mieleen kahden vuoden takaisen Willin muuton. Olihan tilanne todella kaikin puolin erikoinen: uusi hevonen, uusi hevosenomistaja, uusi paikkakunta vailla ketään entuudestaan tuttua ja uusi talli. Muistan, miten tallin omistaja kysyi Willin ruokinta-, tarhaus- ja muita hoito-ohjeita, ja ensimmäinen ajatus, joka päähäni nousi oli "mistäs minä tietäisin!", kunnes tajusin, että se on nyt vaan tiedettävä. Kukaan muu ei ottaisi vastuuta. Tottakai olin saanut entiseltä omistajalta  tarkat tiedot mitä Willi oli syönyt jne., joten sen suhteen ei ollut mitään hätää. Oli silti todella outoa kertoa ohjeita eteenpäin. Tunsin oloni maailman suurimmaksi teeskentelijäksi, kun yritin vakuuttavasti selostaa Willin ulkoloimista ja tarhasuojista, vaikka tosiasiassa hevonen oli minulle siinä vaiheessa ihan yhtä vieras kuin tallin omistajallekin.

Kuten tiedätte, hommat eivät menneet ihan niin kuin suunnittelin. Vaikka en saanutkaan itselleni harrastekilpahevosta, sain jotain vielä parempaa. Muistan jostain lukeneeni viisauden "You don't get the horse you want, you get the horse you need", ja se on Willin kanssa pitänyt paikkansa. Oppimiskäyrä on ollut exponentiaalisesti kasvava, ja hevosen omistaminen on osoittautunut paljon kokonaisvaltaisemmaksi kokemukseksi kuin osasin villeimmissä unissanikaan haaveilla. Kilpaileminen ei juurikaan kiinnosta (varsinkin, kun silmäni ovat avautuneet ja näen uudella tavalla nykykouluratsastuksen tilan ja käytännön arvosteluperusteet). Tämänhetkinen tavoite onkin rakentaa Willin kuntoa, lihaksia ja aivoja siten, että saan nauttia sen hulvattomasta seurasta vielä seuraavat kymmenen vuotta. Mahdoton tehtävä, ottaen huomioon, että Willi täyttää tänä vuonna 15 vuotta? Monen mielestä 15-vuotias on jo vanha hevonen, vaikka kesyn hevosen elinikä voi helposti olla lähemmäs 30-vuotta. Vuokrailin aikoinaan herrasmiesruunaa, joka oli 24-vuotias, ja vielä ihan hyvässä ratsastuskunnossa (toki ikä piti ottaa huomioon). Vakiotietolähteestäni Science of Motion-sivustolta löytyy tarinoita, kuvia ja videoita useista pitkälle yli kaksikymppisistä hevosista, jotka näyttävät yhtä hyväkuntoisilta ja elämäniloisilta kuin parhaassa iässä olevat huippukilpahevoset.  Toivoa siis on!

Ja mitä me tällä hetkellä puuhataan tavoiteen eteen? No vaihteeksi työskennellään lähinnä maasta, mutta syy ei tällä kertaa ole hevosessa, vaan minussa; onnistuin telomaan käteni ei-hevosiin liittyvässä tapaturmassa niin, että ohjien pito ei onnistu oikealla kädellä. Ratsastaminen on siksi taas vaihtunut maasta suoritettavaan in-hand-työskentelyyn. Ja me ollaan jopa taas kehitytty siinä! Ravin alkeita haetaan, ja pikkuhiljaa Willi on oppinut ravaamaan niin, että mä pystyn kävelemään sen rinnalla. Pieniä pätkiä kerrallaan, mutta kuitenkin. Hetkittäin se jopa pyöristää selkää, vaikka edelleen sillä on tiukassa reaktio jännittää selkä aina kun pyydetään ravia. On toisaalta jopa onni, että joudun tekemään työskentelyä nyt vasemmalla kädellä, Willin oikealla puolella seisten, koska se on ollut ennen vaikeampi suunta. Harjoitus on auttanut, ja puoliero tasoittunut. Hitaan ravin löytyminen olisi ensiarvoisen tärkeää, koska se on monessa mielessä ihanteellinen askellaji työskentelyyn; rytmikäs, diagonaalinen askellaji, jossa tulee esiin etujalkojen toimiminen "kengurukeppeinä". Ravissa on helpointa kehittää etuosan nostoa, ja ravin laadusta näkee heti, kannatteleeko hevonen etuosaansa vai ei. Käynnissä ollaan keskitytty lapojen hallintaan ja taipumiseen, koska havaitsin, että meidän sulkutaivutukset olivat lähteneet hiukan väärään suuntaan, ja piti palata muutama askel taaksepäin. Willi oli oppinut tekemään sulun niin, että se työnsi takaosan liikaa minua kohti, ja pudotti samalla ulkolavan alas, jolloin selkärankaan tuli väärä rotaatio (BIG no-no erityisesti kissing spines-hevosen kanssa!) Sulut unohdettiin hetkeksi, ja sen sijaa harjoiteltiin kääntymistä niin, että ulkolapa ja ulkoetujalka suuntautuu oikeaan suuntaan, paljon pieniä, piruettimaisia voltteja ja käännöksiä tehden. Kehun Williä sanallisesti aina, kun se ottaa hyviä askeleita, mutta koitan vähentää porkkanapolettien käyttöä, ettei Willi opi tarjoamaan liikkeitä "temppuina", vaan malttaa kuunnella ja suorittaa liikkeet askel kerrallaan loppuun kuten siltä pyydetään. Tällä viikolla kokeilin pitkästä aikaa viedä raipan Willin selän yli. Luulen nyt löytäneeni otteen, jolla saan pidettyä ohjat ja raipan kädessä niin, että en koko aikaa sohi Williä vahingossa raipalla. Ensin harjoiteltiin käyntiä suoraan eteenpäin raippa ulkopuolella, ja nyt parina päivänä olen h-y-v-i-n varovaisesti pyytänyt Williltä jotain sulun tapaista, mutta niin, että etuosa johtaa aidosti ja taivutus (ja oikea rotaatio) säilyy. Olen varovaisen optimistinen harjoituksen suhteen... 

In-hand-työskentely on muuten hyvä tapa rakentaa suhdetta hevoseen. Kahden vuoden yhteisen taipaleen jälkeen meiltä sujuu yhteistyö yleensä varsin mukavasti. Erityisesti tällä viikolla Willi on ollut superhyvä, ja oikein innokkaana tehnyt hommia. On se kyllä semmoinen, kultakimpale, että en vaihtaisi pois!

Mun kultani, niin komea! Tukka letillä, vaikkei Willistä kisahevosta tullutkaan.

 

Hilipatiheijaa!

Sunnuntain iloksi tänään rallateltiin maneesissa vapaana. Keksin järjestää pienen ex tempore irtohypytysjumpan Willille pienillä kavaleteilla, vaihteluksi koulujyystämiselle. Tässä pieni ennakkopala meidän "alkuraveista" ennen varsinaista hyppäämistä. Enjoy!

EDIT: Videon lataaminen ei jostain syystä nyt onnistu, tässä linkki youtubeen

Ai näinkö ne muut ihmiset elää?

On torstai, ja olen juuri tullut töistä kotiin. Lähden koiran kanssa pienelle lenkille lähimetsään. Onneksi päivä on jo sen verran pidempi, että vielä näkee päivänvaloakin. Lenkin jälkeen vähän ruokaa naamariin, mutta mitäs sitten tekisi loppuillan?

Normaalisti mun arki noudattaa hyvin tarkkaa rutiinia. Herätys, koiran lenkki, töihin, kotiin, koiran lenkki, välipala, tallille. Siellä hevonen sisään, iltaruuat valmiiksi, hevosen hoito ja liikutus. Jälkihoito päivästä riippuen tyyliin kamat pois ja karsinaan, tai totaalinen hemmotteluhoito sisältäen mm. jalkojen kylmäämistä, selän hierontaa arnikalla ja mahdollista kauneudenhoitoa (rakastan mm. Willin harjan siistimistä!). Kamoille sama; yleensä nakataan paikoilleen, harvakseltaan suoritetaan joitakin huoltotoimenpiteitä. Willille iltaruuat ja kotiin. Yleensä liian myöhään, onnistun jotenkin kuluttamaan tallilla tähän kaikkeen aikaa useamman tunnin. Kotona ruokaa, tietokoneen edessä notkumista, ja (edelleen liian myöhään) nukkumaan. Sama kuvio ihan joka arkipäivä. Mutta ei tänään.

Syy poikkeukseen on se, että alati luotettava kulkupelini pikkuruinen Toyota Aygo on alkanut myös kerätä pientä kremppaa (join the club, johan tässä kaikilla muillakin perheenjäsenillä on pientä vaivaa jo kolotusta milloin missäkin!). Korjaamon setä vihjaisi, ettei sillä saisi oikein ajaa ennen kuin jarrupalat ja toisen etupyörän laakeri on vaihdettu. Hetken itsekseni nuristuani päätin joustaa tarkasta rutiinistani ja jättää illan tallikeikan väliin. Julkinen liikenne ei täällä kulje ihan samaan tapaan kuin Ruuhka-Suomessa. Willi asuu onneksi täysihoitotallilla, joten sen perushoidosta huolehditaan, vaikka en itse olisikaan paikalla. Mutta kyllä se kuulkaa koville otti!

Olen sen tyypin ihminen, että helposti omistaudun asioille totaalisesti. En ole koskaan osannut harrastaa mitään vähän-sinne-päin, silloin tällöin ja jouluna, mutta Willin suhteen tämä fanaattisuus on saavuttanut ihan uuden tason. Se on ollut minulla jo kohta kaksi vuotta, ja koko aikana on ollut äkkiseltään laskettuna seitsemän päivää, etten ole ollut itse sitä hoitamassa. Enkä sano tätä sillä, että pitäisin itsenä jotenkin erityisen hyvänä tai uhrautuvana hevosenomistajana, vaan tämä tapa sopii minulle, ja nautin siitä, että saan joka päivä touhuta Willin kanssa. Mitäs sitä perheetön sinkkuihminen muutakaan täällä maalla tekisi kun pyörisi elukoidensa kanssa! Willille olisi vaikeaa löytää toista ratsastajaa, koska sen liikutuksessa on omat juttunsa. Kukaan ei halua vuokrata hevosta, jonka liikutus on niin tarkkaan säädeltyä kuin Willin liikutus, enkä toisaalta luottaisi kovin helposti kehenkään vieraaseen ihmiseen. Koko ajan eletään päivä kerrallaan, ja monesti joudun muuttamaan ennalta tehtyä suunnitelmaa liikunnan suhteen sen mukaan miltä hevonen sattuu sinä päivänä tuntumaan. Willin selässä on viimeisen parin vuoden aikana istunut minun lisäkseni vain kolme ihmistä, eikä kukaan ole ratsastanut sillä (pelkää kävelytystä lukuunottamatta) ilman minun läsnäoloani. Totaalivapaapäiviä en halua sille antaa ellei ole pakko.

Toisaalta toivoisin kyllä, että meidän tilanne olisi sellainen, että voisin antaa jonkun muun huolehtia Willistä päivänä tai parina viikossa. Luotettava ja ratsastustaitoinen hoitaja, jonka voisin itse "kouluttaa" ratsastamaan Willillä kevyesti, mutta kuitenkin huolehtien, että se liikkuu oikein, olisi täydellinen. Tosin pelkään pahoin, että kukaan täysijärkinen ihminen ei kauaa kestäisi minunlaistani kontrollifriikkiä hevosenomistajaa.

No mitä mä sitten tein tänä harvinaisena vapaailtana? To-do lista oli luonnollisesti loputtoman pitkä ja sisälsi tehtäviä vaihtelevista kodinhoidollisista askareista aina elämää mullistaviin isompiin hankkeisiin tyyliin "etsi itsellesi uusi elämä". Ja kuten arvata saattaa, lopulta vain murto-osa hommista tuli tehtyä. Pyykkiä yksi koneellinen, tyhjiä pulloja pari kassillista kauppaan (pullorahoilla thaikuutio seuraavaksi päiväksi evääksi töihin ja ben&jerry-jäätelöä kotiin), blogipäivityksen aloitus, epona.tv:n katselua ynnä muuta netissä roikkumista ja harvinaista television katselua. Ihan kivaa vaihteluahan se tällainen kotona rötvääminenkin on. Muutamaan kertaan illan aikana katsoin kelloa ja mietin joko Willi on haettu sisään, joko sen iltapuuro on muistettu laittaa turpoamaan (tarkkojen ohjeiden mukaan, kuinkas muuten!) ja onko sen heinäkaukalo jo täytetty ja solmittu kunnolla kiinni.

Perjantaina töiden jälkeen hain entistä ehomman (ja hiljaisen!) menopelin alle, ja suunnistin tallille. Olihan se hevonen hengissä, ihan hyvissä voimissa, eikä vaikuttanut loukkaantuneelta tämän tilapäisen heitteellejätön vuoksi. Ehkä se oli jopa tyytyväinen, että oli saanut yhden ihmisvapaan päivän sekin, reppana.

Tallin villieläinkanta on uudistunut, ja sinne on asettunut asumaan kaksi uutta pikkupetoa. Kovasti ovat rohkeita, tämäkin kaveri hetken väijyttyään karsinan seinän kaltereiden välissä loikkasi Willin selkään. Willi ei korvaansa lotkauttanut...

Ja siihen se sitten asettui mukavasti nukkumaan lämpimän selän päälle!

Mitä tapahtui marraskuulle?

Hups, marraskuu tuli ja meni, ja ollaan jo joulukuussa. Tosin sään puolesta sitä ei huomaa. Mutta toisaalta en valita, en kovin innokkaasti odottele hokkikautta, koska Willin kanssa se tarkoittaa samalla hokinreikäkautta. Sen verran kohelo se on jaloistaan. En myöskään odottele maneesin katolta putoilevaa lunta, ja sen aiheuttamia lähtöjä. Niistä on saatu jo vähän esimakua.

Mitä me sitten ollaan puuhattu, kun tuntuu että kokonainen kuukausi on kadonnut?! Marraskuun alusta meidän piti ruveta ravailemaan ja treenaamaan enemmän. Willi onnistui kuitenkin riehumaan takajalkansa turvoksiin, ja hetken olin jo ihan varma, että nyt sillä on vuorostaan takajalassa jännevamma. Onneksi olin kerrankin väärässä, ja ultrassa ei näkynyt mitään rikkinäistä. Eläinlääkäri oli hyvin tyytyväinen Willin letkeään liikkumiseen, ja kehoitti jatkamaan pikkuhiljaa takaisin ns. normaaliin treeniin. Turvotusta voisi hoidella edelleen DMSO:lla, mutta toistaiseksi olen tyytynyt kylmäämiseen, koska en ole hennonnut kiusata Williä enempää mokomalla myrkyllä. Turvotus on onneksi pikkuhiljaa hävinnyt lähes kokonaan. Willi järjesti myös minut lyhyelle sairaslomalle esittelemällä lähtönopeuttaan. Laukkasimme (suunnittelemattomasti) yhdessä maneesin toiseen päätyyn, ja tiukan käännöksen jälkeen Willin jatkoi takaisin ilman kyytiläistä. Sen verran sain tärskyä, että pari päivää olin sairaslomalla, ja reilun viikon verran meni, että uskalsin nousta taas selkään. Onneksi vammat olivat vain pinnallisia ruhjeita ja mustelmia. Henkinen kolhu oli ehkä lopulta pahin.

Jos on ratsastajalla pientä stressiä välillä, niin samaa on ollut havaittavissa hevosessa. Willihän joutui jo elokuussa jännevamman takia jättämään jätkälauman ja siirtyi sairastamaan yksin pienempään tarhaan. No kaikilta osin homma ei mennyt ihan suunnitellusti, koska Willi esitteli viikoittain melkoisia rodeoita tarhassa, joten mietin moneen kertaan pääni puhki mikä olisi sille paras vaihtoehto. Syksyn sateet vielä tekivät isoista ryhmätarhoista melkoista puuroa, joten toipilaalle järkeviä vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. Viimeinen naula arkkuun oli se, että Willin karsina- ja tarhanaapuri (jonka kanssa se oli hyvissä väleissä ja pojat rapsuttelivat päivittäin) muutti toiselle tallille, ja naapuriin muutti uusi hevonen. Willi ei kuitenkaan sulattanut muuttuneita järjestelyitä noin vain. Se hyökki kaltereita päin ja potki seiniä, erityisesti ruoka-aikaan. Muutenkin Willin olemus huokui levottomuutta ja stressiä, sen kaikki reaktiot ja käyttäytyminen yleensä tuntui koko ajan vähän liioitellulta. Aikani tätä katseltuani (ja jänteen paranemisen edetessä, kuin ihmeen kaupalla riehumisista huolimatta) päätin että täytyy edes kokeilla taas tarhaamista kaverin kanssa. Willi siirtyi suurempaan pikkutarhaan seuranaan laumassa helposti alistuva ruuna, joka oli ollut myös osa jätkien laumaa kesällä. Willi ei ole tämän ruunan kanssa ihan niin läheisissä väleissä kuin pois muuttaneen hevosen kanssa, mutta ne osaavat olla aika sivistyneesti yhdessä, kunhan heinät jaetaan molemmille omiin kasoihin. Willin stressitaso laski viikossa selvästi ja sen käytös on muutenkin vähän normalisoitunut. Edelleen ruoka-aikaan se kiukuttelee naapurilleen, mutta ei enää yhtä pahasti. Tilannetta toki seurataan edelleen, ja tarvittaessa siirrellään hevosia niin, että kaikilla on mieluisat seinänaapurit. Mutta tulipahan taas todettua, miten tärkeää lauma ja lajitoverit hevoselle ovat. Kauhulla odottelen hokkiaikaa, mutta mitään potkujälkiä ei ole ainakaaan vielä kummastakaan hevosesta löytynyt.

Marraskuu meni Minin valmennustenkin osalta ohi, mutta nyt joulukuussa yritetään ottaa vähän takaisin, ja päästä pariin otteeseen tunnille. Tällä viikolla oli ensimmäinen tunti, ja kuten yleensä, Minin silmien alla asiat tuppaavat onnistumaan ihan eri tavalla kuin yksin nyhrätessä. Tällä kertaa keskityttiin jämäkkään ja stabiiliin (jopa liikkumattomaan) keskivartaloon ja hevosen kontrollointiin istunnan (lantio, reidet, vatsalihakset) avulla. Ravin parantamiseen sain myös hiukan lisää työkaluja. Mutta ehkä kerron näistä myöhemmn lisää omassa jutussaan. Veran kanssa harjoitukset ovat jääneet, koska sekin oli saanut jonkun tällin jalkaansa ja on ollut lomalla ja kevyemmällä liikutuksella. Ja toisaalta nyt kun Willi on taas kuvioissa mukana, ei ole niin suurta tarvetta saada lainahevosta alle.