Ja vielä vähän diipimpää... etene varoen!

Hmm, tämä on teksti, jota en ehkä koskaan julkaise. Tai edes kirjoita loppuun. Tämä on se teksti, joka minun piti kirjoittaa jo tuohon "diippiä shittiä"-juttuun, mutta sitten ystävämme itsesensuuri iski. Miksi ketään kiinnostaisi lukea mun mielen syövereistä nousevia, itsetutkiskelun (ja satunnaisen itsesäälin) tuloksena syntyneitä ajatelmia? No, miksi ketään kiinnostaa muutenkaan se, mitä tänne jorisen, tällä blogilla on muutenkin vain muutama lukija, ja niistäkin suurin osa varmasti mun henkilökohtaisia tuttuja, jotka löytävät tänne lähinnä naamakirjaan laittamieni linkkien perusteella. Siispä tätä tekstiä kirjoitan vain ja ainoastaan jonkinlaisena harjoitustehtävänä itselleni. Tekstin hevos-osuus tullee olemaan kohtuullisen olematon, joten hevosblogista kiinnostuneiden kannattaa lopettaa lukeminen viimeistään nyt. Oikeastaan kehoitan kaikkia niitä, jotka eivät halua tirkistellä liian syvälle pääkoppaani, lopettakaa lukeminen välittömästi! Melkein tekisi mieli lyödä tekstille ainakin K-30 leima, ettei nuoremmat lukijat järkyty. Varsinainen kootut selitykset-sarja saa ihan pian jatkoa "pörinä"-osan myötä, teksti on kuvia vaille valmis.

Miksi siis edelleen sormet naputtavat näppistä? Jaa-a, yksi syy voi olla se, että tänään on syntymäpäiväni. Tauluun tulee sellaiset lukemat, että ihan pikkasen kuulkaa ahistaa. Tai oikeastaan aika paljonkin. Julkisesti totean vain, kuten viime vuonnakin, että 32-vee, one more year! Hassua, olen siis saman ikäinen kuin aika monta vuotta nuorempi pikkusiskoni, kai sekin on mahdollista...:P Ikäkriisin rinnalle pukkaa monenlaita muuta kriisiä, joiden kourissa viime syksyn kurjuus aika pitkälti meni. Sinkkuihminen ei ehkä voi puhua ihmissuhdekriisistä, mutta entä ihmissuhteettomuuskriisi, voiko sellainen iskeä? Ei sillä, oikeastaan viihdyn oikein hyvin omillani, ainakin mieluummin näin kuin toimimattomassa suhteessa, sekin on kokeiltu. Itse asiassa nyt alkaa pikkuhiljaa vasta tuntua, että olen omillani ja kunnolla toipunut tuosta edellisestä keissistä. Kun on huomannut, että piru vie, minullahan ON omiakin mielipiteitä ja ajatuksia, enkä olekaan se aina toisen perässä hissukseen myötäilevä rukkanen, niin sitä alkaa oikeastaan pelätä, että toisen ihmisen kanssa muuttuisi taas sellaiseksi hiljaiseksi nyhvelöksi. Eikä tämä siis tarkoita, että minut olisi jotenkin jyrätty tossun alle, päinvastoin. Olen vaan kaikessa perusluonteeltani sellainen helposti muita myötäilevä ja konflikteja viimeiseen asti välttelevä tyyppi. Tiedättekö tyypin, sellainen häntää kaikille heiluttava pieni, vähän arka spanieli, joka haluaa, että kaikki tykkää siitä. Yrittää miellyttää vähän kaikkia, suututtamatta ketään, senkin uhalla, että sitä muuttuu pikkuhiljaa näkymättömäksi, lopulta myös omissa silmissään. Eron yhteydessä tuli käyty muutaman kerran ihan parisuhdeterapeutin puheilla, ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, puhuttiin siellä hiukan lapsuudestakin. Mielestäni olen saanut elää aika normaalin lapsuuden (tallillahan se enimmäkseen meni!), ei siihen ainakaan liity mitään elämää suurempia traumoja, mutta ehkä kieltämättä tietyt edelleen toteuttamani toimintatavat ja ajatusmallit ovat näkyvissä jo ihan lapsuudesta asti. Kun on nuoresta lähtien sitten toteuttanut samoja kaavoja ihmissuhteessaan, on niistä vaikea irtautua. Pelkään, että toistaisin samaa kaavaa myös tulevissa suhteissa. Taidan muutenkin olla jotenkin sosiaalisesti hitaasti kypsyvää sorttia, en muista missään vaiheessa nuoruudessakaan käyneeni läpi mitään kapinavaihetta. Ensimmäiset murkkuiän oireet ja (hyvin!) lyhyt "villit vuodet"-vaihe iski vasta siinä 25-30 ikävuoden korvilla! Ehkä mä siis olen nyt vasta oikeasti aikuistumassa...

Tämä helposti alistuva luonteenpiirre liittyy varmaan aika läheiseksi toiseen itsestäni tekemääni, positiiviseen, huomioon. Viittasin jo tuossa aiemmassa "diippiä shittiä"-jutussa siihen, että en yleensä jää kauheasti jossittelemaan menneiden perään. Se on osittain tietoinen valinta, koska mielestäni se on yksi onnellisuuden perusedellytys, mutta toisaalta uskon sen tulevan minulta aika luontevasti. Nimittäin koska minun on helppoa myötäillä muita ihmisiä, samoin minun on helppoa hyväksyä kaikennäköiset jutut, myös vastoinkäymiset elämässä. Vitsi tää kuulostaa aika pateettiselta näin kirjoitettuna, mutta odottakaa, tässä on oikeastaan ihan positiivinen pointti. Joku viisas on sanonut, että elämässä pitää oppia hyväksymään ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa. Aika moni asia on sellainen. Sairauksia ja onnettomuuksia sattuu. Muiden ihmisten tekemisiä ja valintoja ei voi muuttaa. Willistä ei tullut kilpahevosta. Let it go. Enkä kuvittele olevani mitenkään tavallista enemmän zen asioiden suhteen, vaan kyse on oikeastaan käytännöllisyydestä; on ihan valtavaa energian ja muiden voimavarojen hukkaa märehtiä asioita, joihin ei ole minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta. Tämän kun sisäistää, elämä muuttuu paljon helpommaksi. Enkä väitä, ettenkö silti säännöllisin väliajoin syyllistyisi tuohon vellomiseen. Varsinkin viime syksynä ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun löysin itseni vielä kolmelta yöllä istumasta keittiön lattialta, surkuttelemassa itseäni, milloin minkäkin nyyhkybiisin tahtiin. Itse asiassa jouduin jossain vaiheessa kieltämään itseltäni tiettyjen, liian lähelle kolahtavien biisien kuuntelun kokonaan! Rankkaa tällaiselle musa-addiktille... Sen sijaan tilanteet pitää kohdata sellaisena kuin ne ovat, ja sopeuduttava. Jos ei muuta, niin ainahan vastoinkäymiset ainakin opettavat jotain, elämästä, asioista, itsestä. Toisaalta on tälläkin asialla varjopuolensa; ihailen suuresti niitä ihmisiä, joilla on valtava palo ja draivi kohti tavoitteitaan. Haluaisin olla itsekin sellainen. Tai siis olenhan minä ihan mahdoton unelmoija ja haihattelija, mutta jos aina vaan sopeutuu kaikkeen, on vaikea saada itsestäni irti sitä, että ihan oikeasti lähtisi kyynärpäät ruvella raivaaman tietä unelmia kohti. On helpompaa luovuttaa jo valmiiksi ja todeta, että ei se kuitenkaan onnistuisi. Ja tämä on ehkä tällä hetkellä se juttu, joka surettaa minua eniten. Miten voisin herättää sisäisen taistelijani? Vai enkö ole vaan vielä löytänyt sitä juttua (Willin lisäksi!), joka saisi minutkin todella toimimaan?

Tai oikeastaan, ehkä Willi nimenomaan eräällä tavalla on sellainen juttu. Willin ympärillähän mun elämäni tällä hetkellä pyörii, lähes kaikessa (tiedän, niin säälittävää!!!) Ylipäätään koko tämä "elämä uusiksi maalla"-tempaus oli ehkä monen ystäväni mielestä, jos nyt ei rohkea, niin ainakin yllättävä ja omaperäinen valinta. Mutta ei se minulle ollut niin kauhean iso juttu, vaan sekin pitkälti käytännön sanelema. Jonnekin piti muuttaa, pysyvää kotia ei ollut. Tulevaisuudennäkymät monessa suhteessa (esim. työura) olivat vähintäänkin epäselvät, joten oikeastaan mitään fiksattuja, kiinteitä rajoitteita ei ollut. Blogin esittelyä aikoinani kirjoitaessa mietin pitkään, miten kuvailisin itseäni, kuka/mikä minä olen. Ammatillisesti olin kokenut myös melkoisen identiteettikriisin. Olen viisi vuotta sitten väitellyt tohtoriksi, ja silloin jouduin ensi kertaa myös miettimään, mitä haluan työkseni tehdä. Siihen pisteeseen saakka oli lukiosta lähtien ollut hyvin selvä putki edessä; ensin dippainssin paperit käteen, noin niinkuin välitutkintona, ja sitten tutkijan ura ja väikkäri. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin iskeä jonkinlainen akateeminen ahdistus (jonka muuten itsekin tajusin vasta näin jälkikäteen, ylläripylläri...), ja valmistuttuani lopulta tohtoriksi ei minulla ollutkaan enää minkäänlaista suunnitelmaa jatkosta. Noh, luonnollisesti valitsin sitten ammattikoulun aikuisopintolinjan ja puuartesaanin opinnot... Tätäkään valintaa en kadu (en suostu, energian hukkaa!), se oli ihanaa aikaa, mutta jos saisin aikakoneen, niin ehkä matkustaisin viiden vuoden taakse hiukan jeesaamaan ja rohkaisemaan nuorempaa itseäni, tiettyjä valintoja saattaisin tehdä nyt toisin. Mutta varmasti tuo kaikki oli sellaista, että se piti vaan käydä läpi, ja nyt vanhempana (ahdistus!) ja viisaampana (toivoa on!) osaan tarkastella asioita hiukan selkeämmästä perspektiivistä. Vaikka väitöskirjastani ei varmaan sitä nuorena haaveilemaani Nobelia ole tulossa, eikä se edes sanele mikroelektroniikkateollisuuden tulevaisuuden suuntaa, niin ehkä se ei silti ollut ihan hukkaan heitetty efortti.

Joko lähestytään lukijan sietorajaa? Olishan tätä tilitystä vielä ollut vaikka kuinka, mutta yö on vierähtänyt kirjoittaessani tässä kohtaa jo aamun puolelle. Tänään aion tehdä synttäreiden kunniaksi todellisen memory lane-tripin, tiedossa on nimittäin ihanan Maija Vilkkumaan keikka entisillä kotikulmilla, Espoon Tapiolassa. Saa nähdä montako nenäliinaa tulee käytettyä, jos ehdin ennen keikkaa käydä kävelyllä niissä maisemissa, joissa jokunen vuosi sitten Pojon kanssa päivittäin tallattiin. Tässä pitäisi muutaman tunnin kuluttua olla jo tallilla, että ehdin liikuttaa Willin ennen lauantain tunteja, joten kai se on vaan paras painaa tuota "julkaise"-nappia. Jos en tee sitä nyt heti, ei tämä teksti päädy ikinä julkisuuteen. Oikolukukin jäänee normaalia kevyemmäksi, joten pahoittelut varmasti normaalia lukuisimmista typoista. Ja hei, jos joku jaksoi lukea loppuun, niin laitahan terveiset tuohon alle! Ei täällä turhan usein ole kommentteja teksteissäni, mutta nyt tahdon kaikkien toivottavan minulle ihanaa syntymäpäivää, kriiseilystä huolimatta!

Kootut selitykset, osa 2: Satula

Satula. Siis OU MAI GAAD! Miten se voikin olla jatkuvasti riesana, vai olenko vaan jotenkin yliherkkä ja teen tästä jatkuvasti ongelman itselleni?! (Vastaus: olen...) Niin kuin aiemmin jo kerroin, keväällä oltiin mukana Satula.comin järjestämällä Amerigon satulaklinikalla Paimiossa, ja siellä itse herra Amerigo (a.k.a. Peter Menet) totesi että satula on periaatteessa oikea Willille, mutta sitä pitää hiukan muokata; leventää (ylläripylläri!) ja vaihtaa paneelit toisenlaisiksi (älkää kysykö tarkemmin...). Parin viikon hommahan venyi sitten pariin kuukauteen, ja kun lopulta sain satulan takaisin kesä-heinäkuun vaihteessa, en ollut heti ihan vakuuttunut sen sopivuudesta, eikä ollut Willikään. Kokeilin karvalla ja ilman, satuloin edemmäs ja taaemmas, kokeilin eri vastinhihnakombinaatioita (meidän satulassa kun on ekstravastinhihna ns. normaaliin tehdasasetuksiin verrattuna). Jotenkin mikään ei tuntunut hyvältä. Lopulta kokeilin oikeastaan vähän leikilläni laittaa pienet huopapalat paneeleiden alle satulan keskikohdalle. Amerigossa tämä on onneksi mahdollista, kun paneelit ovat keskeltä irrallaan satulan rungosta. Willillä on aika kaareva selkä, ja se inhoaa syvästi sitä, jos satula jää vähääkään kanittamaan edestä ja takaa, eikä asetu tasaisesti koko selän alueelle. And voilà, vihdoinkin hevonen tuntui hyväksyvän satulan! Ja joo, tiedän, olen ihan friikki ja totaalisen vainoharhainen tämän asian suhteen, mutta kaikesta huolimatta tällä minimaalisen pienellä korjauksella Willi tuntui lopulta hyvältä ratsastaa! Päästiin taas treenaamaan ratsain!

Koko ajan oli mielessä, että treenaan hetken itsekseni, että päästään takaisin edes jonkinlaiseen peruskuosiin näissä ratsuhommissa, ja vasta sitten pyydetään valmentajaa paikalle. Tämän saman perustyön kun olen tehnyt Willin kanssa jo muutamaankin otteeseen, joten aika hyvin tiedän ja osaan tehdä pohjatyötä omin nokkineni. Suoruus, tasapaino ja taipuminen ensin käynnissä kuntoon, ja sitten pikkuhiljaa samoja juttuja ravissa. No, matkaan tuli sitten välillä muutamia muitakin muuttujia (näistä lisää myöhemmin, stay tuned!), mutta joka tapauksessa loppuvuodesta oltiin siinä pisteessä, että Willi liikkui kuten hevonen, ja ravissa pystyin tekemään jo jonkinlaisia avoja ja hyvänä päivänä sulkutaivutuksen yrityksiäkin. Ravin laatu ylipäätään on hyvä indikaattori Willin kunnosta; kun se on hyvässä kunnossa, esittää se todella hienoa, hidasta mutta ilmavaa ravia. Todellinen pomppulinna ratsastajalle...

Kunnes kehitys tyssäsi, ja Willi alkoi muuttua taas vastahakoiseksi. Satuloidessa se kiukutteli (hyvin epänormaalia!), ja kun nousin selkään, se protestoi muutamia ensimmäisiä askeleita välillä hyvinkin voimakkaasti; kaula ruttuun, korvat taakse, häntä ja takajalat saattoivat heilahtaa muutaman kerran (erittäin epänormaalia!). Edestä normaalisti kevyt ja herkkä hevonen alkoi painaa kädelle ja venkuloida. Kelasin mielessäni monenlaisia vaihtoehtoja mistä käytös voisi johtua (vatsaoireita?), mutta valitettavasti se loogisin ja minusta siksi todennäköisin vaihtoehto oli satula. Varsinkin kun perinteinen hypoteesia tukeva testi, eli ilman satulaa ratsastaminen, (tuloksena taas tyytyväinen ja kevyesti toimiva hevonen), vahvisti epäilyni. Mikä ihme siinä on, että puolen vuoden välein pitää olla rukkaamassa satulassa jotain?! Voiko olla, että satulaa pitää vain topata, vai edelleenkö Willi levenee edestä?! Onneksi syksyn mittaan tapahtui suurta edistystä myös meidän in-hand-jutuissa, ja pystytään tällä hetkellä tekemään juttuja maasta käsin myös ravissa. Itse asiassa tässä muutamana viime päivänä ollaan aloitettu myös laukannostojen treenaminen maasta käsin, joten satulattomuus ei tarkoita enää käyntituomiota! Fakta nimittäin on, että juuri tällä hetkellä ei ole varaa laittaa taas about viittäsataa euroa tuon saakutin satulan muokkaukseen, joten bare-back pädillä ja in-hand-hommilla mennään enimmäkseen. Satunnaisesti voin tuon satulan laittaa Willin selkään, ei se niin pahasti ole epäsopiva. Tässä mm. muutama viikko sitten innostuimme hiukan hyppelehtimään pieniä kavaletteja, ja kun Willin ei tarvinnut miettiä niin tarkasti kropan koordinaatiota vaan sai roiskia menemään vähän vapaammin, ei satula tuntunut suuremmin häiritsevän sen menoa.

Tämä tietysti herättää sen kysymyksen, että olemmeko me molemmat vaan hiukan liian herkkiä tälle satula-jutulle, ja pitäisikö sitä hammasta purren vaan painella menemään, eikä ottaa niin herkästi hernettä nenään? Mutta ihan hyvin voin esitää vastakysymyksen, että miksi meidän pitäisi? En usko, että hevonen varsinaisesti tarvitsee ratsastusta elääkseen onnellista hevosen elämää. Jos siis en ratsasta Willillä päivittäin, se ei ole pois hevoselta. Varsinkin, kun pystyn tarjoamaan sille muuta vaihtoehtoista liikuntaa, jonka avulla pystyn ylläpitämään sen lihaskuntoa. Kaiken koulutuksen eräs perusperiaate on, että se toiminta mitä toistat, vahvistuu. Jos päivästä toiseen treenaaminen on suurimmaksi osaksi hampaiden kiristelyä, väärien lihasten jännittämistä, ja selkä jäykkänä ratsastajan vastustelua, miten ihmeessä se veisi Williä eteenpäin? Ja koska itse olen kiusallisen tietoinen siitä, että satulan kanssa en saa tällä hetkellä hevostani kulkemaan siten kuin haluaisin, ei ratsastaminen tuo minullekaan minkäänlaista nautintoa. Ja siitähän tässä pitäisi olla kyse, harrastuksen (varsikin näin kalliin ja kuluttavan!) toivoisi tuovan ainakin jollain tasolla myös iloa elämään.

Näillä siis mennään tällä hetkellä. Ratsastan Willillä 1-2 kertaa viikossa, yleensä selässä tämä hankkimani Barefootin bare-back pädi (on muuten todellinen sohva, suosittelen!), ja harvakseltaan satulan kanssa. Lähinnä silloin, jos tehdään jotain extremeä, kuten kiipeillään maahan kaivettujen puomien yli. Jossain vaiheessa täytyy tuo satula taas tsekkauttaa, vieläkö siitä saa muokkaamalla kelvollisen kalun, vai ruvetaanko tosissaan miettimään sunnitelmaa B. Jos homma ei olisi rahasta kiinni, kokeilisin saman tien ehdottomasti joko WOW-satulaa tai rungotonta Freeformia. Molemmissa kiinnostaa erityisesti se, että ne väittävät antavansa tilaa ja mukautuvansa hevosen etuosan liikkeen mukaan. Uskon tämän olevan meillä yksi suurimmista ongelmista tällä hetkellä.

Tässä blogissa harvinainen ratsastuskuva meistä! Ratsastajan takapuolen alta pilkistää hiukan Barefootin 'Ride-on-Pad' Physio, joka on suunniteltu tekemään ilman satulaa ratsastus sekä hevoselle että ratsastajalle mukavammaksi. (Kuva: Ulla Kristiina Torstensson)

Kootut selitykset, osa 1: diippiä shittiä

Dead silence here! Jotenkin blogin kirjoittaminen on ollut joko ylivoimaisen vaikeaa, tai suurimmaksi osaksi olen vain aktiivisesti unohtanut että minulla mitään blogia olisikaan. Toivottavasti molemmat lukijani löytävät tänne kuitenkin taas takaisin :P ! Syksy oli jotenkin ylivoimaisen raskas ja synkkä monelta osalta (enkä oikein osaa itsekään yksilöidä tarkemmin että miksi, varmaan monen asian summana), joten tänne kirjoittaminen oli hetkittäin kyllä se ihan vihonviimeinen ajatus päässä.

En oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa. Epämääräisiä ajatelmia ja jopa jonkinlaisia valaistumisen tunteita on tullut, mutta kuinka kirjoittaa niistä järkevästi? Pitäisikö aloittaa jonkinlaisella vanhan kertauksella? Kirjoittelin ensin pitkät pätkät sekalaisia selostuksia syksyn tapahtumista, mutta havaitsin nopeasti, että siitä tulisi sellainen sillisalatti maraton-selostus, ettei sitä jaksaisi kukaan kahlata läpi, joten ehkä parempi jakaa juttu useampaan osaan. Tehdään tästä siis juttusarja, otsikolla kootut selityset! Sitä paitsi jos vaikka näin saisin motivoitua itseni pitämään yllä hiukan tiuhempaa kirjoitus- ja julkaisutahtia. (not very likely, though... :P ) Ensimmäinen osa alaotsikolla "diippiä shittiä" olkoon sekalaista tajunnanvirtaa ja tunnelmointia. Jos se ei nappaa, siirry suoraan osaan 2, jossa palataan takaisin konkreettiseen maailmaan.

Edellinen kirjoitukseni on julkaistu heinäkuun loppupuolella. Vähän sitä ennen oli tapahtunut jotain, joka veti mielen matalaksi pidemmäksi aikaa. Nimittäin yksi on joukosta poissa, yksi parhaista. Heinäkuun alussa, vain muutama viikko ennen kymmenettä syntymäpäiväänsä Pojo nukkui pois. Kymmenen vuotta on bokserille jo ihan kunnioitettava ikä. Pojolla oli suuri sydän, mutta se sydän ei enää jaksanut, ja ystävä piti päästää sateenkaarisillalle. Nähdään siellä myöhemmin! Ensimmäinen vuorokausi ilman Pojoa meni enimmäkseen  itkiessä, oksentaessa ja nukkuessa, jokseenkin tässä järjestyksessä. Hassua miten kroppa reagoi suruun. Huomasin muutenkin vältteleväni jonkin aikaa kotona oloa, joten tallilla, paikallisen huoltoaseman kahviossa, (jossa muuten tätäkin kirjoitan) ja milloin missäkin tuli hengailtua normaalia enemmän.

Hyvää matkaa, rakas!

Tässä tuli kuulkaa juuri muutama päivä sitten täyteen tasan kolme vuotta hevosen omistajana! En ole kauheasti täällä blogissa avannut muuta elämäntilannettani, mutta todetaan nyt sen verran, että moni asia (lue: kaikki...) elämässäni oli kokenut totaalimuutoksen, mikä toisaalta teki hevosen hankkimisen ylipäätään mahdolliseksi. En tiedä miten järkevältä muiden mielestä kuulostaa se, että muuttaa uudelle paikkakunnalle, josta ei tunne entuudestaan ketään, enimmäkseen vain siksi että voi hankkia hevosen! Sillä hetkellä se oli minusta kuitenkin loogisin siirto elämässä. Minulla ei ole kauheasti ollut tapana jäädä jossittelemaan tehtyjä elämänvalintoja tai koettelemuksia, otetaan vastaan mitä tulee ja edetään sitten sen mukaan, enkä ole tätäkään päätöstä katunut. Se, että ostin sitten Willin kaltaisen elukan ei varsinaisesti kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta jälkiviisaana voin siitäkin todeta, että onpahan se ainakin opettanut paljon! Mahdolliset tulevat hevoseni voivat olla monesta kiitollisia Willille, niin paljon se on minua koulinut! En ole missään määrin uskonnollinen tai hengellinen, mutta jonkinlaiseen kohtaloon uskon, ehkä meidän olikin tarkoitus törmätä. Kolme vuotta sitten oli kyllä suunnitelmat ja ajatukset hevosen omistamisesta kovin erilaiset kuin millaiseksi todellisuus on osoittautunut. Willin kanssa piti treenata koulua ja käydä vähän kilpailemassa seura- ja ehkä aluetasolla (vai-miten-ne-tasot-nykyään-määritelläänkään...) helppoa A:ta muutaman vuoden ajan, ja ehkä sitten jossain vaiheessa (parin, kolmen vuoden jälkeen!!!) Willin ikääntyessä voisi olla ajankohtaista vaihtaa alle nuorempi hevonen, jonka kanssa pääsisi etenemään ehkä jopa vaativiin luokkiin. Jostain syystä ns. bucket listallani on ollut tavoitteena suoriutua hyväksytysti vähintään Va:B-tasoisesta kouluohjelmasta, mutta se(kin) suunnitelma on kyllä hylätty jo aika päiviä sitten. Heh, siis nytkö olisi se aika luopua Willistä ja jatkaa "uraa" (LOL!) nuoremmalla tykillä?! Eihän me olla päästy Willin kanssa kuin vasta vähän alkuun, eikä se vielä 16-vuotiaana ole ikäloppu! Toisaalta, eihän siitä voi luopua, koska sille tuskin löytyisi ostajaa, eikä se minusta ole vielä kuoppauskunnossakaan. Vai miltä kuulostaisi myynti-ilmoitus: Myydään 16-vuotias lupaava kouluhevonen, joka ei tosin osaa vaihtaa laukkaa. Selässä okahaarakeahtaumaa, SI-nivelessä vähän sanomista, vanha lievä jännevamma toisessa etujalassa. Luonteensa puolesta EI sovellu pelkäksi tätikuljettimeksi, eikä kestä pelkkänä pihankoristeena, vaan vaatii aktiivista kuntoutusta pysyäkseen toimintakykyisen. Anyone interested? I thought so too... Täytyy siis vaan koittaa järjestää muut asia elämässä niin, että voin pitää sen jatkossakin. Ja ainahan sitä voi haaveilla, että ehkä se saadaan vielä vaihtamaan se laukkakin, jos oikein hyvään kuosiin saadaan takapäätä jumpattua... Uusi lisäys listalle?

Myydään käytetty, mutta rakkaudella pidetty pienlentokone. Vaatii pientä laittoa. (kuva: Joanna Kultanen)

Ei mitään uutta auringon alla?

Tai ehkä jotain kuitenkin?

Kun painaa selaimen reload-painiketta tarkistaakseen onko blogi päivittynyt, nimittäin omassa blogissa(!!!), on kai parempi ryhdistäytyä ja tarttua näppikseen. Heh. Siis täällä taas. Ja mitä tässä on viime aikoina tapahtunut? Pikakelataan.

• Kestomurheenkryyni The Satula. Pääsimme Willin kanssa huhtikuun lopulla osallistumaan Satula.comin järjestämään Amerigon satulaklinikkaan, jossa itse herra Peter Menet katsoi meidän satulaa. Siis sitä, joka oli Willille varta vasten vuosi sitten tilattu ja sittemmin malliltaan sopimattomaksi todettu. Herra Menet oli sitä mieltä, että satula on malliltaan oikea, mutta vaatii muokkausta: levennetään ja vaihdetaan uudet paneelit alle. Ai kauanko kestää? Tehtaalta saadaan uudet paneelit kuulemma n. 2-3 viikossa, joten sanomattakin on selvää, että koko prosessiin meni kaksi kuukautta. Tasan. (toim. huom. Kyllä, se oli sarkasmia.) Satula on ollut meillä nyt kuukauden taas käytössä, enkä ole vieläkään ihan vakuuttunut. Mutta siitä lisää myöhemmin.

"He has kind eyes." Amerigon Mette Heller sai Willistä ikuisen ystävän syötettyään sille sokeria.

• SOM-klinikka tuli ja meni. Oi, se oli taivaallista, ihan niin kuin odotinkin! Kynä sauhuten kirjoitin ylös kaiken minkä ehdin, ja näitä muistiinpanoja olen lueskellut moneen kertaan. Mini kävi meillä heti klinikan jälkeen, joten päästiin heti kokeilemaan ja soveltamaan uusia oppeja käytäntöön. Kokonaan uusi asia, josta en ollut Cornillen aiemmin kuullut puhuvan tai kirjoittavan oli ns. red zone. Tästäkin koitan kirjoittaa enemmän piakkoin, mutta selitän tässä lyhyesti: Kun hevosta aletaan koota, täytyy se tehdä heti riittävän paljon, ts. ei liian hitaasti ja progressiivisesti, koska muuten on vaara juuttua ns. red zonelle. Tämä kielletty alue on se, jonka läpi täytyy päästä, jotta hevonen alkaa käyttää oikeita lihaksia tasapainon hallintaan. Red zonella hevonen alkaa hidastaa, kuten oikein kootessaan, mutta tekee sen ja tasapainon hallinnan käyttäen vääriä lihaksia. Tyypillisesti selässä aktivoituvat silloin hypaksiaaliset lihakset (=selkänikamien sivuhaarakkeiden alapuolella olevat lihakset). Oikein tasapainossa kulkeva hevonen käyttää sen sijaan epaksiaalisia lihaksia (=selkänikamien sivuhaarakkeiden yläpuolisia lihaksia) takajaloista tulevan työnnön suuntaamiseksi ylös (=kootessaan). Tiedättehän, longissimus dorsi ja multifidus-lihakset, ja mitä näitä nyt on. Käytännössä ratsastaja tuntee, että hevonen kyllä reagoi, mutta ei ole ihan siinä. Se jää hitaaksi, saattaa esim. kävellä passimaisesti ja jäykistää kaulaansa. Näin ainakin Willi tekee. Big no-no, red zonelta pitää päästä nopeasti pois. Mutta tästäkin myöhemmin lisää.

• Willistä löytyi uusia (hyviä!) omiaisuuksia, kun satulan vihdoin saavuttua lähdettiin pidemmälle maastoreissulle! Tähän asti meidän "maastoilu" oli rajoittunut vajaan parin kilometrin mittaisen tallitien hinkkaamiseen. Kyllä siinäkin ehtii muutamat ravi- ja laukkapätkät ottaa, mutta jos pidempää reissua suunnittelee, täytyy uskaltautua isolle autotielle. Päästäkseen kunnon metsäteille, pitää ratsastaa ison tien viertä n. 500 m matka ja ylittää tie. Oltiin Willin kanssa harjoiteltu kyllä talutellen ison tien risteyksessä autojen katselua (porkkanoita samalla syöden), mutta tien viertä pitkin en ollut vielä uskaltautunut kulkemaan. Tie on mm. Hangon satamasta Salon ja Turun suuntaan kulkevien rekkojen reitti, joten siinä on usein paljon raskasta liikennettä. Parin turvahevosen (ja pelham-kuolaimen, just in case...) turvin lähdettiin viikko sitten kuitenkin uhmaamaan sunnuntain paluuliikennettä, ja Willihän oli cooli kuin mikä! Autoista se ei välittänyt tuon taivaallista, ei edes siitä isosta rumasta rekasta, joka ei hidastanut meitä vastaan tullessaan käsimerkeistä huolimatta. Pelottavia sen sijaan olivat kaikki pienetkin vesilätäköt, niissä asui ihan saletisti hevosia syöviä hirviöitä. Pelham suussa oli ilman muuta fiksu ratkaisu, sen verran kuumana ja vahvana Willi alkoi käydä muutamien laukkapätkien jälkeen. Hetkittäin oli hallinta vähissä, ja hidastus laukan jälkeen tapahtui lähinnä ohjaamalla edessä olevien (onneksi hyvin kilttien!) tammojen takapuoleen. Onneksi eivät ole potkivaa sorttia! Mutta päästyään jonossa ensimmäiseksi Willi hiukan rauhoittui ja alkoi taas kuunnella jarrujakin. Jonon ekana se tajusi olevansa ensimmäisenä vaarassa joutua niiden lätäkköhirviöiden ruokalistalle, joten sen piti hiukan varmistella ja jarrutella itse, että ehti kyttäillä puskia ja ojia. Mutta kivaa oli, joten jos Willistä ei koskaan tulekaan harrastekouluhevosta, niin saa siitä näköjään ihan mukavan maastomopon!

Kärpäshuppu ja norsujarru (ts. suora kumipelham deltalla) ovat ystäviä maastossa. Ötökät saavat Willin viuhtomaan päätään ja lisäjarruja tarvitaan viimeistään laukassa.

Olisihan tässä kai monen montaa muutakin jaariteltavaa, mutta jätetään loput seuraavaan kertaan. Palaillaan, toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin!

Koulu(tus)kypsyydestä

Naamakirjassa törmäsin jokin aika sitten kuvaan, jossa oli havainnollistettu hevosen luuston kehitystä iän myötä. Nyt löytyi samasta aiheesta kattavampi artikkelikin, kannattaa lukea!

"TIMING AND RATE OF SKELETAL MATURATION IN HORSES, With Comments on Starting Young Horses and the State of the Industry", Deb Bennett, Ph.D.

Jos lyhyesti referoin, artikkelissa todetaan, että hevosen luusto kehittyy ns. alhaalta ylöspäin, ja viimeisenä "kypsyy" selkäranka, erityisesti kaulan tyven alueelta. Vasta keskimäärin 6-vuotiaana hevosen luusto on valmis. Ja tämä keskimääräinen hevonen on pienehkö tamma; isoilla hevosilla, rakenteeltaan pitkäkaulaisilla hevosilla ja oreilla/ruunilla kehitys on vielä hitaampaa, ja voi viedä jopa 8 vuotta, että hevosen luusto ja erityisesti selkäranka on täysin kehittynyt. Sanomattakin on selvää, että nykyaikainen ratsuhevonen edustaa enemmän tätä jälkimmäistä tyyppiä, mutta silti meillä on kauhea kiire päästä ratsastamaan niillä jo 3-vuotiaana, koska ne pitää esitellä ratsain lattareissa 4-vuotiaana, ja kisakentille on kiire jo heti 5-vuotiaana! Artikkelissa oli kiinnostava ja SOM-ideologiaakin sivuava kommentti siitä, miten me tahtomatta ja tiedostamatta opetamme nuorta hevosta jäykistämään selkäänsä jo valmiiksi heti kun laitamme jalan jalustimeen noustaksemme selkään. Tätä on varmasti mahdotonta kokonaan välttää, mutta voisiko sitä kuitenkin vähentää mahdollisimman paljon?

Artikkelia lukiessani kävi taas miljoonannen kerran mielessä, miten monen hevosen kohdalla liian aikaisella ratsutuksella ja kilparadoille kiirehtimisellä lyhennettään hevosen käyttöikää sieltä toisesta päästä. Artikkelissa puhutaan erityisesti täysverisistä laukkahevosista, mutta kuten artikkelin kirjoittajakin toteaa, hevosten luuston kehitys tapahtuu hyvin samaan tapaan ja samassa aikataulussa rodusta riippumatta. Suurin osa suomalaisista perusratsastajista pitää varmasti ajatusta jo kaksivuotiaana treenissä olevista laukkahevosista hurjana, mutta minusta meikäläinen tapa aloittaa ratsutus kolmevuotiaana ei ole sekään hevosen kannalta kovin ideaali. Eikä varmaan ole harvinaista, että jo 2,5-vuotissyksynä nuoren hevosen selkään noustaan kokeilun vuoksi. Hevosen elinikä ihmisen hoidossa voi olla helposti jopa 30-vuotta, silti monen mielestä yli 15-vuotias hevonen on jo parhaat päivänsä nähnyt, ainakin kilparadoilla. Jos kilpaileminen aloitetaan 5-vuotiaan kanssa, ja arvioidaan käsiä heilutellen, että hevosen koulutus tästä GP-tasolle vie vähintään viisi vuotta (vaikka onhan noita poikkeuksiakin nähty), niin hevonen alkaa olla koulutuksellisesti kypsä GP-tasolle siinä kymmenen ikävuoden jälkeen. Huippuhevoset ehtivät osallistua muutamiin olympialaisiin, kunnes ne pääsevät viettämään hyvin ansaittua eläkettä tai toimimaan opetusmestareina nuorille ratsastajille. Tämä siis ihannetilanteessa, että hevosta ei ole jouduttu vetämään pois kilparadoilta loukkaantumisten vuoksi jo aiemmin. Tamma tai ori voi tehdä merkittävän uran loukkaantumisen jälkeenkin siitoskäytössä (esim. Kyran Master), mutta ruunanreppanoille ei ole juuri käyttöä ratsu-uran päättymisen jälkeen. Eläköitynyt, huippukallis ja kalliin koulutuksen saanut entinen kisatykki viettää siis helposti kymmenenkin vuotta ns. tyhjän panttina, helposti tuplasti pidemmän ajan kuin se ehti kilpailla huipulla. Resurssien tuhlausta?

No jos palataan tähän todellisuuteen, ja puhutaan niistä miljoonista harrasteratsuista, joiden ei ole tarkoituskaan koskaan yltää GP-tasolle. Toki ymmärrän, että kasvattajilla on paineet tuupata omat kasvattinsa nuorten hevosten kisoihin ja laatuarvosteluihin, muuten niitä ei saa markkinoitua ja myytyä. Surullinen tosiseikka on, että taloudelliset realiteetit pakottavat meidät toimimaan välillä hevosen hyvinvointia vastaan. Ihannemaailmassa nuoret hevoset esitettäisiin ratsain vasta 5- tai 6-vuotiaina, jolloin niiden selkään ei olisi kellään kiire ennen kuin ne ehtisivät täyttää ainakin neljä vuotta. Näistä nuorten luokissa pärjänneistäkään ei kaikista tule tulevaisuuden kisatykkejä huipputasolle, ja aika moni päätyy parhaimmillaan parempaan harrastekäyttöön. Silti jokainen kasvattaja toivoo, että juuri tämä varsa olisi se huipputähti, ja puskee varsansa uraputkeen jo nuorella iällä.

Joku voi miettiä, että mitä mä tällaisia pohdin ja kehtaan vielä kirjoitella julkisuuteenkin, ja millä lihaksilla käyn viisastelemaan nuorten hevosten koulutuksesta ja kilpailusysteemistä yleensä. Ei, minulla ei ole kokemusta hevosten kasvatuksesta, nuorten koulutuksesta tai oikeastaan edes kilpailumaailmasta. Mutta salaaa haaveilen siitä, että jonain päivänä (heti lottovoiton jälkeen...) olisi mielenkiintoinen projekti kasvattaa ja kouluttaa omaa nuorta hevosta, alusta alkaen. Voisi sitten syyttää vain itseään sen pilaamisesta! Tämä on tällä hetkellä hyvin epärealistinen unelma, eikä pelkästään taloudellisista syistä, mutta ajatusleikkinä mielenkiintoinen. Mitä jos varsan kanssa alkaisi tehdä asioita vähän toisin? Jos sen ensimmäiset vuodet sille opettaisikin vain käytöstapoja ja ihmisen kanssa olemista? Mitä jos sen "ratsukoulutus" aloitettaisiinkin maasta käsin, eikä sen selkään noustaisi ollenkaan ennen kuin se olisi vaikkapa 5-vuotias? Voisiko nuorelle hevoselle opettaa oikeaa liikkumistapaa ja selän käyttöä vain sen vierellä kävellen? Olisiko mahdollista, että nuori hevonen olisi fyysisesti ja henkisesti niin vahva ja valmis, ettei sen tarvitse vaistomaisesti jäykistää selkäänsä jo siinä vaiheessa, kun ratsastaja on vasta nousemassa selkään? Voisiko siitä tulla kelpo kouluhevonen, vaikka sillä ei paineltaisi matalassa muodossa rivakkaa ravia ympäri kenttää sen ensimmäiset vuodet ratsuna? Pystyisikö nuori hevonen heti kantamaan itsensä ja ratsastajansa oikein, jos sen ranka ja etuosan lihaksisto (juuri se alue, joka viimeisenä kehittyy!) olisi valmiiksi kehittynyt ennen kuin sillä alettaisiin ratsastaa? Pohdin näitä asioita osin siksi, että mietin miten erilaista Willinkin elämä olisi voinut olla, jos sen koulutus ja käsittely olisi tehty toisin. Tai voihan olla, että se kärsisi silti selkävaivoista, mistäs näistä ikinä tietää, kun en sen tarkempaa historiaa nuoruusvuosilta tunne. Mutta todennäköistä on, että se on saksalaiseen tapaan ratsutettu nuorena. Willin kohdalla täyttyvät kaikki kolme ns. riskitekijää, jotka hidastavat luuston ja selkärangan kehitystä: koko, rakenne ja sukupuoli. Tiedän sen historiasta vain sen, mitä sen passi kertoo, ja passin mukaan se on myyty kasvattajalta 3-vuotiaana. Todennäköisesti se on sisäänratsastettu samoihin aikoihin, joko kasvattajan tai ostajan toimesta. Sanotaan, että kissing spines johtuu yleensä geneettisestä alttiudesta, jota ympäristö vahvistaa. Ihan takuuvarmasti sillä, joutuuko hevonen kantamaan ratsastajaa selässään jo 3-vuotiaana vai vasta 5-vuotiaana on suuri merkitys selän rakenteellisten ongelmien kannalta! Artikkelin mukaan Willin kaltaisen hevosen selän nikamien kasvurajat ovat umpeutuneet sen ollessa ehkä vasta 7-8-vuotias, joten on selvää, että ratsastus tätä nuoremmalla iällä on vaikuttanut sen selkänikamien kehitykseen.

Hyvät vai huonot uutiset ensin?

Aloitetaan hyvillä. Willin syksyinen hankkarivamma ei ole uusinut, vaikka niin pelkäsin. Eikä sillä ole edes säären etupuolella mitään pahempia muutoksia ojentajajänteessä tai luussa. Se on onnistunut kolhimaan molemmat säärensä tarhassa sillä seurauksella, että oikeassa sääressä on puolen säären mittainen hurjan näköinen haava (joka tosin on jo paranemaan päin vauhdilla) ja vasemmassa sääressä kuumottava patti sekä turvotusta säären yläosassa sivuilla. Oma sairasloma lähenee loppuaan, joten hevosenkin kanssa pitäisi palata normaalimpaan työjärjestykseen. Haava on parantunut sen verran, että uskalsin viime viikonloppuna kokeilla juoksuttaa Williä kevyesti liinassa nähdäkseni miten se liikkuu. No ei ihan niin hyvin kuin toivoisi. Normaalisti olen tottunut tuijottelemaan sen takapäätä ja selkää, mutta niiden toiminnassa ei tällä kertaa ollut moitittavaa. Sen sijaan Willi ontui aavistuksen verran vasenta etusta, mikä näkyi selvemmin vasemmassa kierroksessa, oikealle se ravasi about puhtaasti. Höh. Punnitsin eri vaihtoehtoja, ja päätin että parempi viedä hevonen heti sellaiseen paikkaan tutkittavaksi, missä on myös röntgenkuvauksen mahdollisuus, koska säären patti tuntui kovalta ja pelkäsin, että luussa on jotain muutoksia. Olemme tähän asti käyttäneet Hyvinkään hevossairaalaa, mutta kahden tunnin ajomatka suuntaansa ei ole kovin houkutteleva. Olin kuullut, että Salosta (alle tunnin ajomatka!) löytyy nykyään myös pieni hevosklinikka VetMedi, joten päätin suunnata sinne. Eiköhän sielläkin onnistuisi perustutkimus jänteen ultrauksineen ja jalan röntgenkuvineen. Sain ajankin täydellisesti kuluvan viikon keskiviikolle.

Willi on kotioloissakin pönttöillyt viime päivien tuulisessa säässä ihan kiitettävästi, joten ennakoin, että se voi olla hankala klinikalla. Laitoin siksi jo kotona suitset riimun alle varmuuden vuoksi. Klinikan pihassa oli aika ahdas paikka missä juoksutettiin ensin suoralla ja sitten pienellä ympyrällä, eikä hommaa tehnyt helpommaksi naapuritalon pihassa pörisevä mikä-lie loka-auto. Kuin ihmeen kaupalla Willin koikkelehtimisen seasta lääkäri onnistui tunnistamaan pienen ontuman vasemmasta etujalasta, kuten itsekin olin kotona diagnosoinut. Sisätiloihin siirryttyämme klinikan manuaalinen rämisevä nosto-ovi meinasi saada normaalisti tallissa hyvin järkevästi käyttäytyvän Willin ihan totaalisesti pois tolaltaan, ja se yritti vuoroin kiivetä syliin tai poistua paikalta kokonaan. Näissä tilanteissa olen kiusallisen tietoinen sen koosta. Jos se päättää lähteä, eihän tuon kokoista eläintä pidä paikallaan erkkikään! Onneksi lisähaavereilta säästyttiin, molemmat. Aluksi eläinlääkäri tunnusteli Willin jalkaa huolellisesti. Säären sivuilla tuntui jotain pientä epämääräistä epätasaisuutta, ja eläinlääkäri kysyi, oliko hankkarivamman yhteydessä havaittu puikkoluissa mitään. Ehdin jo hätääntyä, että ei niitä silloin edes kai tutkittu, jänne vain ultrattiin kotitallilla. Näkyisikö mahdolliset muutokset vain röntgenkuvissa? Tarkempi tutkimus aloitettiin röntgenkuvilla säärestä. Kuvia otettiin edestä, takaa ja viistosti. Onneksi kaikki näytti hyvältä, ilmeisesti siis myös ne puikkoluut. Patin kohdaltakin luun pinta näytti siistiltä, joten patti ei ole luussa, vaikka se minusta tuntuu tosi kovalta. Seuraavaksi ultrattiin hankkari, ja lääkäri kysyi,katsotaanko jalkaa myös edestä ultralla. Hankkari näytti kuulemma ihan ehjältä ja siistiltä, vanhasta vammasta on jäänyt jäljelle vain pieni paksuuntuma jänteeseen, ei muuta. Huh, helpotti. Olin jo syytellyt itseäni talven maneesiriekkumisista ja estehyppelehtimisistä, olinko rasittanut jalkaa liikaa. Etupuolellakaan ei onneksi näkynyt mitään hälyyttävää. Ilmeisesti patti johtuu ojentajajänteeseen tulleesta iskusta, joka on aiheuttanut nestekertymän, mutta ei sen pahempaa vammaa. Pieni ontuma selittyisi kuulemma tällä. Muutama viikko kannattaisi vielä jatkaa rauhallisemmin, ja mahdollisesti katsoa ultralla uudestaan parin kolmen viikon kuluttua. Muuten jatketaan kuten tähän asti, eli kylmäystä ja kävelyä (sehän me osataan!). Willille annettu kevyt rauhoite haihtui sen siliän tien, kun kamalaa nosto-ovea alettiin avata. On se välillä pönttö! Syypääksi molempien säärien vammoihin epäilen betonista kaivonrengasta, joka toimii Willin tarhassa heinäkaukalona. Kohelo hevoseni on varmaan sohaissut molemmat jalkansa sen reunaan, kun ahneuksissaan tonkii heiniä. Täytynee suunnitella joku kääritään-kuplamuoviin-tyyppinen suojaratkaisu, joko hevoselle tai betonirenkaalle (vai varmuuden vuoksi molemmille?!), josko sillä ehkäistäisiin jatkossa vastaavat kolhut.

Noi mutta sitten niihin ei-niin toivottuihin uutisiin... Meidän satula ei nyt oikein toimikaan... Mulla on ollut koko alkuvuoden pieni epäilys siitä, että kaikki ei ole hyvin satulan suhteen, mutta pitkään yritin vaientaa mielen perukoilta kuuluvan pienen äänen, joka varoitteli asiasta. Pakkohan sen on olla hyvä, se on tehty juuri Williä ja mua varten, miten niin ei ole sopiva? Etukaaren leveyttähän voi muokata, eikö se auta? Tai toppauksia uusimalla muokata, nehän menee uudessa satulassa helposti aika nopeasti lyttyyn? Miten niin koko rungon malli väärä Willin malliselle hevoselle!!! Voitte varmaan kuvitella mun tyrmistyksen, kun kuulin perjantaina sovittajan suusta tän lauseen. Tällä hetkellä fiilikset ovat aika surkeat satula-asian suhteen, näillä tuloilla ei vaan ole mahdollista hankkia uutta kolmen tonnin satulaa alle vuoden välein. Luottamus satulansovittajiin ja satulakauppiaisiin ammattikuntana on tällä hetkellä pohjalukemissa. Ratsastin (käyntiä, kuinkan muuten) perjantaina kahdella sovitussatulalla ja omallani, sekä lopuksi ilman satulaa, ja kuten arvata saattaa, Willi oli ylivoimaisesti paras ilman satulaa. Mutta eipä noista kokeilusatuloistakaan kumpikaan tuntunut kovin merkittävästi paremmalta kuin oma. Tosin ne olivat eri levyisiä, ja ainakin toinen varmasti liian kapea Willille. Satulansovittaja otti kuvia Willistä ilman satulaa, satulat selässä paikallaan ja ratsain, ja lähetteli kuvia kommentoitavaksi ympäri Eurooppaa. Hän myös soitteli ja yritti paikallistaa Amerigon johtavaa satulagurua, mutta ei tavoittanut häntä. Nyt ilmeisesti seuraavaksi odotetaan tämän gurun mielipidettä kuvista. Willistä otettiin myös uudet mitat, ja sovittaja lupasi niitä tutkailla tarkemmin paremmalla ajalla. Valitettavasti hänellä oli kiire jo seuraavaan paikkaan, meidän tallilla kolme todellista ongelmatapausta veivät ilmeisesti pidempään kuin hän oli ennakkoon arvellut! En todellakaan tiedä, mitä jatkossa satulan suhteen tehdään.

Tänä aamuna herätessäni olin jo hiukan rauhoittunut, tosin sen verran satula-asia oli tullut uniini, että näin viime yönä unta yli 200 euroa maksavasta salaatista (todellisuudessa ostin eilen kaupan salaattibaarista rasian salaattia iltapalaksi, ihan normaalilla hinnalla). Aamulenkillä Pojon kanssa visioin jo, miten voisin koittaa väkertää jotain väliaikaisratkaisua Willin selän muokkaamiseksi satulan mallille sopivaksi. Jännää, miten hiljaisessa metsässä kävely koiran kanssa saa mielen rauhoittumaan ja aivot toimiaan! Voisin leikellä hylätystä satulahuovasta ja pintelipatjoista täytepaloja, joilla Willin takakorkeutta saisi häivytettyä, ehkä sillä konstilla päästäisiin ainakin vähän aikaa eteenpäin. Eihän se missään nimessä voi olla pysyvä ratkaisu, mutta jollain konstilla täytyy hevonen pitää työkykyisenä, muuten ollaan sen selkälihasten häviämisen takia kohta entistä syvemmässä suossa!

Suoraa vai väärää?

(eli Science of Motion-henkistä höpinää!)

Tässä on käsivamman myötä ollut poikkeuksellisen paljon aikaa opiskella vaihteeksi hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Kun ratsastaa ei voi, myös Willin kanssa ollaan palattu todella back to the basics in-hand-työskentelyyn. Muutaman kerran olen istuttanut lainakuskin Willin selkään ja olen itse leikkinyt valmentajaa (mikä on muuten tosi kivaa, mutta ei kovin helppoa!)

Willin selkäongelmien vuoksi suoruus ja selkälihasten hallinta on meillä jatkuva teema. Joskus ihmiset valittavat, että miten sitä keksii järkevää tekemistä hevosen kanssa joka treenikerralle, ettei tule vaan ratsasteltua päämäärättömästi ympäriinsä. SOM-ideologiaan tutustuttuani en ole kokenut tätä missään määrin ongelmaksi, koska meillä on niin selkeä rutiini ja (sama) tavoite joka kerta. Ehkä vähän tylsää, mutta toimii meillä. Willin pitää olla suora (=se ei saa kipata minua kummallekaan puolelle), sen täytyy olla kevyt ja kantaa itse itsensä (onko hyvää suomennosta sanalle "selfcarriage"?) ja sen täytyy taipua aidosti molempiin suuntiin. Yhdellä sanalla voisi sanoa, että Willin pitää kulkea tasapainossa. Tavoitteisiin päästään (tai ainakin pyritään...) päivästä riippuen sopivilla työkaluilla; ympyrät, voltit ja kahdeksikot, sekä myötä- että vasta-asetuksella, shoulder-fore, avotaivutus, vastataivutus, sulkutaivutus (aina half passina, en tee sulkua koskaan uralla haunches-in-tyyppisesti) ja piruetit. Usein työskentely myös etenee jokseenkin tässä järjestyksessä. Oikeastaan tuon taipumisen voisi ottaa pois tavoitteiden listalta ja laittaa sen sijaan työkalujen listaan. Suoruutta ja keveyttä harjoitellaan nimenomaan taivutuksen kautta.

Koko suoruuden käsite on kokenut Willin kanssa melkoisen muutoksen. Ennen olin ajatellut hevosen suoruutta sen kautta, miten sen jalat kulkevat toisiinsa ja ratsastettavaan tiehen nähden. Nykyisin keskityn tunnustelemaan vain ja ainoastaan Willin selkää. Tästä päästäänkin kätevästi SOM-ajattelussa hyvin keskeiseen anatomian ilmiöön, eli hevosen selkärangan rotaatioon:

"In the cervical and thoracic vertebral column, rotation is always coupled with lateroflexion and vice versa. In the thoracic spine, as is the case during lateroflexion, the spinous processes bend in the concavity." (Jean Marie Denoix, DVM PhD, Spinal biomechanics and functional anatomy, 1999)

Suomeksi, ja selkokielellä; aina kun hevonen taipuu, sen ranka myös kiertyy niin, että okahaarakeet (=ne ylöspäin töröttävät selkänikamien ulokkeet, joista muodostuu mm. hevosen säkä) kiertyvät taivutuksen puolelle. Tämä siis ns. normaalissa tapauksessa, kun ranka toimii oikein. Liian usein selkärangassa tapahtuu ns. vastarotaatio (inverted rotation), jolloin okahaarakkeet kippaavatkin juuri vastakkaiseen suuntaan. Tämä aiheuttaa rasitusta selkärankaan, kääntää hevosen lantion väärään asentoon, häiritsee hevosen tasapainoa (tyypillinen tapaus on esim. että hevonen punkee jomman kumman lavan suuntaan) ja vaikka mitä muuta kamalaa, riippuen siitä miten kyseinen yksilö kompensoi vastarotaation aiheuttamaa epätasapainoa. Toiset hevoset kestävät tätä enemmän, mutta toisille seuraukset voivat olla katastrofaalisia, jopa fataaleja, aiheuttaen vammoja, joiden vuoksi hevonen joudutaan lopettamaan ennen aikojaan. Selän virheasennot heijastuvat koko hevoseen, raajojen alimpia niveliä myöten, ja aiheuttavat tarpeetonta rasitusta ja kulumaa esim. nivelpinnoille (raajojen nivelissä tapahtuu myös rotaatiota, jonka täytyy olla ns. synkrossa muun liikkeen kanssa). Kuulostaa dramaattiselta, ja sitä se pahimmillaan onkin. Willin kaltaisen hevosen kohdalla rangan rotaation hallinta on todellakin perusedellytys sille, että sillä ylipäätään voi ratsastaa. Ja siksi sitä harjoitellaan i-h-a-n j-o-k-a k-e-r-t-a kun treenataan.

Mutta ennen kuin jatketaan rotaatiosta, pakitetaan vähän taaksepäin ja puhutaan yleisesti hevosen liikkumisesta. Hevosen moottori on takana, mutta selän ja etujalkojen merkitys liikkeen tuottamisessa on myös hyvin suuri. Takajalan tullessa maahan se ensin jarruttaa eli vastustaa gravitaation ja inertian aiheuttamaa liikettä eteen ja alas. Vasta kun takajalka on ohittanut pystysuoran tukilinjan, alkaa se työntää hevosta eteenpäin. Voima siirtyy SI-nivelen kautta hevosen selkärankaan työntäen koko hevosta eteenpäin. Hevosen painopiste on takajalkojen etupuolella, ja lisäksi hevosen selkäranka kulkee hiukan laskevassa linjassa eteenpäin. Tästä johtuen hevonen on aina luonnostaan etupainoinen. Selkälihasten tehtävä on muuntaa eteen ja alas suuntautuva voima (työntö+gravitaatio) eteen ja ylöspäin. Lisäksi erityisesti käynnissä ja ravissa takajalat työntävät vuorotellen eri puolilta rankaa, jolloin työntö tulee takaviistosta sivulta, ja ranka liikkuu joka askeleella puolelta toiselle. Mitä enemmän hevonen pystyy vastustamaan sivusuuntaista rangan liikettä, sitä paremmin työntö suuntautuu eteen. Hevosen selkänikamat ovat kuin leikkijunan vaunut, joita työnnetään takaa. Jos vaunujono menee linkkuun tai muuten pahasti mutkalle, juna ei kulje oikein. Etuosan merkitys on myös suuri tasapainon hallinnan kannalta, mutta ei mennä siihen tässä jutussa sen tarkemmin. Suurin osa askeleen nosteesta tulee kuitenkin etujaloista, ei takajaloista, kuten klassisesti usein ajatellaan. Takajalkojen aktiivisuutta (=työntöä) lisäämällä saa siis aikaan vain pahemmin nenilleen juoksevan hevosen, ellei samaan aikaan selkä ja etuosa kykene vastaanottamaan voimakasta työntöä ja muuntamaan liikkeen suuntaa myös ylös. Lisätessään vauhtia hevonen joutuu jäykistämään selkäänsä saadakseen voiman suunnattua tehokkaammin eteenpäin (ja päin vastoin, selän jännittyminen saa hevosen automaattisesti kiirehtimään askeleitaan). Ääriesimerkkinä pakoon valmistautuva hevonen, jonka selkä on kivikova ja jäykkä, jotta se pystyy suuntaamaan kaikki moottorista irtoavat tehot eteenpäin suuntautuvaan liikkeeseen. Salamana paikalta pakeneva hevonen ei kuitenkaan ole ideaalinen esimerkki siitä, miten ratsun halutaan käyttävän kroppaansa. Ylimääräisen lihasjännityksen välttämiseksi selkälihasten koordinaation harjoittelu täytyy tehdä hitaassa vauhdissa. Mielentila ja fyysinen tila ovat erottamattomasti yhteydessä toisissaan, joten ollakseen tyyni ja vastaanottavainen ratsastajan avuille, hevosen täytyy kokea olevansa myös fyysisesti tasapainossa. Hevosen tasapainoa voi parantaa a) kasvattamalla takajalan jarrutusvaihetta (=takajalan astuminen alle, kokoaminen) b) vähentämällä selkärangan sivusuuntaista heiluntaa JA c) lisäämällä etuosan työntöä ylöspäin. Avain tähän kaikkeen on hevosen selkälihasten toiminta.

Tarkastellaan seuraavaksi tarkemmin selkärangan liikettä. Jokainen ratsastaja on joskus istunut hevosen selässä tekemättä mitään ja vain tunnustellut liikkeen tasaista keinutusta. Takajalka työntää eteen viistosti sivulta, ja samalla maassa oleva etujalka toimii tukipisteenä. Maan vetovoima vetää vastakkaista puolta alas. Tämä askellajien sisällä tapahtuva voimien analysointi on muuten asia, joka saa pääni surisemaan, koska en ole vielä pystynyt itsekään sisäistämään ihan tarkalleen, mihin suuntaan ja missä vaiheessa hevoseen kohdistuvat eri voimat, erityisesti käynnissä, jossa sivusuuntaiset (lateraaliset) voimat ovat erityisen merkittäviä. Tärkeimmät ulkoiset voimat ovat gravitaatio ja liikkuvan massan inertia, jotka vaikuttavat hevoseen enemmän kuin ratsastajat usein tulevat ajatelleeksi. Tähän sitten lisätään hevosen tuottamat voimat, eli mm. jokaisen jalan jarrutus- ja työntö, jotka esiintyvät tässä järjestyksessä aina kun jalka tulee maahan. Nämä voimat ja niiden suunnat kun yhdistetään, saadaankin sellainen aikariippuvainen vektorikenttä, että mun aivojen prosessoriteholla sitä ei ole vielä pystytty täysin hahmottamaan! (EDIT: Kuin tilauksesta. Jean Luc Cornillen viimeisin kirjoitus käsittelee juuri liikkeessä rankaan kohdistuvia lateraalisia voimia! Jopa niitä kaipaamiani nuolia on piirretty kuviin!) No, ei mennä tässä yksityiskohtiin sen tarkemmin. Voimia on monia, ja ne vaikuttavat eri aikaan ja eri suuntiin (ylös, alas, eteen, taakse, vasemmalle, oikealle) ja ne kohdistuvat hevosen selkärankaan eri suunnista. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että hevosen ranka on koko ajan liikkeessä, ja selkälihasten pääasiallinen tehtävä onkin vastustaa näiden voimien aiheuttamaa liikettä ja stabiloida selkärankaa. Tämä on todennettu esim. elektromyografiatutkimusten avulla.¹ Hevosen selkäranka on luonnostaan paljon jäykempi rakenne kuin esimerkiksi ihmisen ranka, erityisesti rinta- ja lannerangan alueella, joten voiman välityksen lisäksi lihasten täytyy suojella nikamia ja rankaa liian suurilta liikeradoilta. Ja kuten yllä jo todettiin, rangan taipuessa askellajin tahtiin tapahtuu koko ajan myös rotaatiota puolelta toiselle. Ratsastaja istuu hevosen selässä suunnilleen sillä kohtaa, missä rangan taipuminen ja rotaatio pääasiassa tapahtuu (nikamien T9 ja T14 välillä), joten ratsastaja tuntee helposti mitä hevosen selkärangassa tapahtuu. Rotaatio tuntuu selkään liikkeenä, jossa toistuu sykli vasemmalle alas, keskelle ylös, oikealle alas ja taas keskelle ylös. Riippuen hevosen selkälihasten epäsymmetriasta, taipumista ja rotaatio tapahtuu eri tavalla vasemmalle ja oikealle. Suoralla hevosella rangan kiertyminen on symmetristä vasemmalle ja oikealle. Yleensä hevoset ovat sen verran epäsymmetrisiä, että suosivat rotaatiota jompaan kumpaan suuntaan. Rotaatio ei ole kovin suuri, ja mitä paremmin hevonen hallitsee lihastensa oikeanlaisen koordinaation (eli vähentää puolelta toiselle heilumista liikkeen tahdissa), sitä vähemmän liike kippaa ratsastajaa alas puolelta toiselle. Sen sijaan ratsastaja tuntee hevosen selkälihasten tekemän työn aiheuttaman voiman, joka tuntuu nosteena ylöspäin (se tunne, kun hevonen alla ”pyöristyy” ja nostaa sään ylös). Todellisuudessa hevosen rangassa ei tapahdu kovinkaan suurta asennon muutosta. Cornille toisti usein viime kesän klinikan aikana "Bend is rotation. Rotation is lift. Bend feels round."

Willillä on taipumus tiputtaa ratsastaja oikealle puolelle, erityisesti vasemmassa kierroksessa. Ennen jopa siinä määrin, että koko satula oli valua oikealle kyljelle (olenhan maininnut, miten pyöreä ja leveä Willi on...?) Ts. se suosii okahaarakkeiden rotaatiota oikealle, ja sillä oli tapana yhdistää vasemmalle taipumiseen vastarotaatio. Nykyisin ongelma on pienempi ja pystyn ainakin jossain määrin korjaamaan sitä, koska olen oppinut tunnistamaan ilmiön, mutta taipumus varmaan säilyy aina. Ja pahenee aina, kun jokin muu asia on pielessä se kropassa. Joku saattaa muistaa, miten Willi taantui todella vinoksi kun sillä oli rohtumaa toisessa takajalan vuohisessa. Eräs vastarotaation ongelmista on se, että silloin okahaarakkeet kiertyvät usein paljon enemmän kuin vastaavassa myötärotaatiossa. Tämä vaikeuttaa hevosen taipumista molempiin suuntiin. Hyviä harjoituksia rotaation hallintaan ovat luonnollisesti taivutukset, erityisesti loiva vastataivutus, shoulder-fore ja avotaivutus (ja pidemmälle edistyttäessä näiden yhdistelmät), mutta on hyvin tapauskohtaista, kumpaan suuntaan taivuttamalla vastarotaatiota on helpompi korjata. Tämä vaatii ratsastajalta hevosen reaktioiden tunnustelua, analysointia ja välillä ihan vaan kokeilemista, että mikä toimii ja minkälaisiin tehtäviin hevonen vastaa toivotulla tavalla. Willin kanssa pyydän sitä aluksi asettumaan ulospäin ja samalla viemään sisätakajalkaa mahan alle, jolloin sen on helpompi saada selkänikamansa järjestykseen (ns. leikkijunan vaunut ensin suoraan linjaan) ja hallintaan. Tämä on todella tehokas työkalu okahaarakkeiden ”nostamiseksi” pystyyn silloin, kun hevonen kippaa voimakkaan vastarotaation takia selän mutkalle. (Muista, että tässä asennosta hevosen on mahdotonta taipua kumpaankaan suuntaan). Sen jälkeen voin pyytää Williä pikkuhiljaa taipumaan kumpaan suuntaan vaan, mutta erityisesti vasemmalle taivuttaessa pitää pyytää pikkuhiljaa ja saada ensin asetus niskasta läpi ennen kuin pyydän isompaa taivutusta. Hevosen kaulan taivuttaminen ilman asetusta on nimittäin takuuvarma tapa saada aikaan selässä vastarotaatio! (Ja toinen keino on muuten pohkeenväistö, siksi en kyseistä liikettä enää koskaan harrasta!) Siksi kaulan taivuttelun kanssa pitää olla muutenkin tarkkana. Olen havainnut, että turha sitä kaulan taipumista on edes murehtia, koska jos hevonen asettuu niskastaan ja taipuu selästään, niin kaula asettuu automaattisesti oikeaan asentoon. Ja koska ratsastaja istuu kätevästi juuri sillä kohtaa, mistä hevosen selkäranka taipuu, on istunta (reidet!) paras tapa vaikuttaa taivutukseen. Ohja näyttää toki asetuksen suunnan, mutta alapohjetta on turha käyttää (miksi painaa kaasua, jos et halua lisätä vauhtia?), ellei ole tarvetta korjata hevosen takaosaa.

Viite:

¹ T. Licka, A. Frey et C. Peham, “Electromyographic activity of the longissimus dorsi muscles in horses when walking on a treadmill”, The Veterinary Journal 180 (2009) 71–76.