Cool, calm and collected

Jatketaanpas siitä, mihin edellisessä jutussä jäätiin. Viisaat ovat sanoneet, että koko ratsastuksen perimmäinen tarkoitus on hevosen kokoamiskyvyn kehittäminen. Tekisi mieli kuitenkin aloittaa provosoivasti ja kääntää ajatus päälaelleen;

Kokoaminen on ratsastuksen ensimmäinen perusedellytys.

Muistan joskus lukeneeni artikkelin, jossa oli kysytty ammattiratsastajilta ja -valmentajilta, mitä heidän mielestään kokoaminen on. Vastaukset olivat hyvin kirjavia. Ja varmasti jokaisella ratsastajalla onkin oma käsityksensä asiasta. Itse ajattelen, että kokoaminen on erottamaton osa isompaa kokonaisuutta, josta koostuu hevosen tasapaino. Siksi minusta sitä tulisi opettaa hevoselle heti, kun ratsastaja nousee selkään. Odottakaas kun selitän. Be warned, tää menee taas pidemmän kautta. 

Hevosta ei ole luonnollisesti suunniteltu kantamaan ihmistä selässään. Hevosen selkä on kyllä tarkoitettu kantamaan painoa, mutta rangan alapuolella (suolisto ja sisäelimet, mikä ei jatkuvasti laiduntavan eläimen kohdalla ole ihan pieni massa kannateltavaksi), ei rangan yläpuolella. Luonnossa hevosella on sen hengissä selviytymisen kannalta pääpiirteittäin kaksi, täysin vastakkaista, liikkumismoodia: laiduntaminen ja pakeneminen. Laiduntava hevonen liikkuu hitaasti yhtä jalkaa kerrallaan eteenpäin siirtäen, turpa maassa about puolikaaren muotoista rataa puolelta toiselle piirtäen ja painoa etujalalta toiselle siirtäen. Tätä hevonen tekee luonnossa n. 16 h vuorokaudesta. Toinen ääripää on pakomoodi, jossa voimakkaista takajaloista otetaan kaikki tehot irti, ja hevonen pyrkii poistumaan paikalta mahdollisimman nopeasti ja suoraviivaisesti (vertauksena esim. eläimet, jotka pyrkivät hämäämään petoja tekemällä nopeita suunnanmuutoksia). Kumpikaan liikkumismoodi ei ole sovelias ratsastukseen. Tietysti hevoset liikkuvat myös muuten, esim. vaeltaessaan juomapaikalle tai siirtyessään uusille laidunmaille ja esim. leikkiessään (lähinnä varsat, nuoret ja oriit), mutta ei mennä niihin sen yksityiskohtaisemmin. Nykyaikainen ratsuhevonen on toki kulkenut pitkän matkan luonnossa elävistä villihevosista, mutta evoluution aikaskaalassa hevosen domestikaatio on tapahtunut verrattain hiljattain, vain joitakin tuhansia vuosia sitten, joten pohjimmiltaan nykyhevonen on vielä hyvin lähellä villejä serkkujaan (verrattuna esim. koiraan, jonka domestikaatio tapahtui ainakin 15.000 vuotta sitten, mahdollisesti jo paljon aiemminkin).

No, takaisin asiaan. (Minä, turhan knoppitiedon kruunaamaton kuningatar, onnistun jaarittelemaan aiheen sivusta näköjään jopa kirjoittaessani!) Ei varmaan tule yllätyksenä, että itse ajattelen kokoamisen lähtevän hevosen selästä ja sieltä käsin vaikuttavan hevosen liikkumiseen hyvin kokonaisvaltaisesti. Tai pieni korjaus; kokoaminen lähtee korvien välistä, mutta fyysisesti muutos kehossa lähtee selästä. Miten siis hevosen selän toiminnan tulee muuttua ns. luonnollisesta (laiduntaminen/pako) kun ratsastaja nousee selkään?

Laiduntava hevonen on levollinen, rauhallinen, rentoutunut. Sitkeässä istuva käsitys on, että kun hevosen pää menee alas, selkä nousee ylös, mutta oletteko todella seurannut laiduntavia hevosia? Kyllä niillä tuppaa selkä ja maha retkottamaan aika rennosti alhaalla, ja syystäkin. Laidunmoodissa energian kulutus on minimoitu (tarkoitus on ladata kehoon energiaa ruuan muodossa, ei kuluttaa sitä), joten myös lihastyö on vähäistä. Niskaside (nuchal ligament) ja sen jatke (supraspinous ligament) toki ovat venytyksessä pään ollessa maassa ja ne vaikuttavat jonkin verran selkänikamien asentoon, mutta niiden vaikutus ei juurikaan ulotu säkää pidemmälle selässä. Hyvin suoraselkäisen hevosen kohdalla voi saada vaikutelman, että selkä kokonaisuudessaan nousee ylös, mutta esim. Willin kaltaisen kaarevaselkäisen yksilön kohdalla näkee selvästi, että selkä sään takana on melkoisen notkolla sen laiduntaessa. Koko rintakori putoaa lapojen väliin, kun sitä kannattelevat lihakset, ns. sling muscles (löytyykö suomenkielistä vastinetta tälle käsitteelle?) ovat levossa, jotta hevonen ylettyy paremmin ruuan luo. Tässä asennossa hevonen on äärimmäisen etupainoinen, mikä on luonnossa erittäin tarkoituksenmukaista, mutta ei missään nimessä toivottavaa ratsulle.

Pakomoodi on about kaikilta osin juuri päinvastainen; hevosen pää nousee ylös, sen selkä jännittyy ja koko kehon ainoa tehtävä on poistua vaaran ulottumattomiin mahdollisimman nopeasti. Selän jännittymisen tarkoitus on saada takajalkojen työnnöstä irti maksimaalinen teho eteenpäin liikkumiseen. Hienosäätöön ei ole aikaa, vaan kuten urheiluautossa, jäykkä runko mahdollistaa sen, että kaikki työntö suuntautuu vain ja ainoastaan eteenpäin. Tämä mekanismi on niin syvälle ohjelmoitu hevoseen, että selän jännityksen ja jalkojen nopeuden välillä on suora korrelaatio; vauhdin lisääminen (=jalkojen liikkeen nopeutuminen) saa aina aikaan selän jännittymistä, ja selän jännittyminen saa hevosen automaattisesti nopeuttaman jalkojen liikettä. Tämän havaitsee jokainen, joka on istunut säpsyvän hevosen selässä; säpsähdystä seuraa aina muutama hätäisempi askel, vaikkei hevonen varsinaisesti poistuisikaan paikalta. Samasta syystä ylitemmossa ratsastaminen saa hevosen jännittymään. Selän jännittymisellä liikkeessä on oma funktionsa myös hitaammassa vauhdissa; selkälihasten täytyy suojella suhteellisen jäykkää rankaa liian suurilta liikeradoilta (erityisesti sivusuuntaan) hevosen liikkuessa. Mitä suurempi nopeus, sitä suuremmat voimat hevoseen kohdistuu (sekä sisäiset, ts. hevosen itsensä aiheuttamat, että ulkoiset) Tämä onkin selkälihasten tärkein funktio; selkärangan asennon kontrollointi kunkin tilanteen kannalta optimaalisella tavalla. Ja tästä päästään vihdoin selkälihasten ja kokoamisen väliseen yhteyteen!

Ratsuhevoselta toivottua tapaa liikkua ei käytännössä esiinny luonnossa. Ratsastajan nouseminen hevosen selkään muuttaa aina hevosen tasapainoa, joten hevosen täytyy kompensoida tätä tavalla tai toisella. Kokoaminen on ennen kaikkea tapa hallita tasapainoa, ja nimenomaan se toivottu tapa. Tasapainoa eteen-taakse suunnassa sekä sivusuunnassa, ja siksi suoruus on minusta erottamaton osa kokoamista. Olen aiemminkin kirjoitellut pitkät pätkät suoruudesta ja selkälihasten toiminnasta (kannattaa katsoa esim. Science of Motion-tägillä löytyviä kirjoituksia), joten koitan olla uppoamatta siihen suohon tässä sen syvemmälle. Puhutaan, että hevosen pitää "nostaa" selkäänsä. Tämä selän nostaminen (longitudinal flexion) on minun mielestä kokoamisen ensimmäinen aste, joka on vähimmäisvaatimus ratsastukselle. Siitä lähdetään hevosen koulutuksen ja vahvistumisen myötä lisäämään kokoamisastetta. Eli ennen kuin huolestutte, että promoan täällä nuorten hevosten niputtamista korkeaan muotoon, siitä ei ole missään nimessä kyse.

Monet selittävät, että kootessa hevosen painopiste siirtyy enemmän takajalkojen päälle. Tutkimusten mukaan hevosen painopiste ei kuitenkaan juurikaan siirry (miten se voisikaan, jos ajatellaan hevosta ihan fyysisenä kappaleena?!), ainoastaan hevosen tapa tasapainottaa itseään muuttuu. Erityisesti etu- ja takajalkojen rooli tasapainon hallinnassa muuttuu verrattuna hevosen ns. luonnolliseen tapaan tasapainottaa itseään. Tiettyyn pisteeseen asti hevosta voi ajatella puhtaasti fysiikan kannalta liikkuvana massana, vaikka toki biologialla ja kemialla on oma osuutensa. Hevoseenkin kuitenkin kohdistuu yleiset fysiikan lait ja voimat (tärkeimpinä gravitaatio ja liikkuvan massan inertia), niitä ei voi tässä universumissa kumota. Vapaana liikkuva hevonen ottaa ison osan liikkeestä vastaan etujaloilla, ts. etujalat jarruttavat liikettä, ettei hevonen menisi nokilleen. Käynnissä etujalat ovat kuin tolpat, joiden yli hevosen keho vyöryy, ravissa ja laukassa etujalat toimivat (tai ainakin niiden tulisi toimia) kengurukeppien tavoin. Takajalat taas ovat päävastuussa eteenpäin vievän liikkeen tuottamisessa, eli ne työntävät. Ilman ratsastajaa selässään hevonen on näin aivan riittävän hyvässä tasapainossa. Kun yhtälöön lisätään ratsastaja rasittamaan edelleen ennestään raskasta hevosen etuosaa, täytyy jonkin muuttua. Ratkaisumalleja on useita; nuori hevonen usein kiirehtii askeleitaan, aivan kuten ihminenkin kompastuttuaan siirtää jalkoja nopeammin eteenpäin, ettei kupsahda nenilleen. Luonnollinen reaktio, mutta pidemmän päälle kovin epäedullinen. Hevonen voi turvautua ratsastajaan, jolloin se saattaa ottaa tukea ratsastajan kädestä (kädelle jatkuvasti raskas hevonen) tai se vaatii ratsastajaa jatkuvasti pompottelemaan tasapainoa edestakaisin toistuvilla puolipidätteillä. Puolipidäte-puolipidäte-uskolliset ratsastajat siis vain hoitavat tasapainottomuuden oireita, eivät korjaa tilannetta. Surullisen moni hevonen tottuu liikkumaan etupainoisessa asennossa, mutta kuormittaa kehoaan epäterveellisellä tavalla.

Pysyvämpi ja pidemmän päälle kestävämpi ratkaisu on opettaa hevonen muuttamaan liikkumistapaansa siten, että ratsastajasta huolimatta takajaloista tuleva työntö ei kaada hevosta etupainoiseksi. Edelleen, jos puhutaan puhtaasti fysiikan lakeihin vedoten, vaihtoehtoja on ainakin kaksi; vähentää takaa tulevaa työntöä, tai suunnata se jonnekin muualle. Käytännössä aluksi täytyy tehdä vähän molempia; opettaa hevosta hitaassa vauhdissa (pienemmät voimat, joita on helpompi hallita) suuntaamaan työntöä myös ylös, eli tekemään työtä gravitaatiovoimaa vastaan. Koska takajalat ovat selvästi hevosen painopisteen takana, täytyy ylöspäin suuntautuva työntö tulla enimmäkseen jostain muualta. Mitä jää jäljelle? Selän lihakset, jotka voivat rangan asentoa hienosäätämällä nikama toisensa jälkeen suunnata työntöä nosteeksi ylös, sekä tärkeimpänä, maata vasten sijaitseva tukipiste; etujalat! Hevosen kootessa etu- ja takajalkojen välinen työnjako tasoittuu, eli myös takajalat alkavat jarruttaa (=ottaa liikettä vastaan) niiden astuessa syvemmälle rungon alle, ja etujalat alkavat työntää hevosta ylöspäin. "Etujalat" täytyy tässä kohtaa mieltää isompana kokonaisuutena, eli puhun etuosan lihaksistosta kokonaisuudessaan, sisältäen myös mm. serratus ventralis- ja pectoralis-lihakset.

Avainsana edellisessä kappaleessa on opettaa. Minusta on epäreilua ja jopa jossain määrin epäeettistä pyytää hevosta kantamaan ratsastajaa selässään, ilman että sitä opetetaan löytämään tasapaino ratsastajan alla.  Eihän kukaan oleta ihmistenkään suoriutuvan vaativista työtehtävistä ilman asianmukaista koulutusta ja perehdytystä? Tasapainottomuus aiheuttaa hevoselle sekä fyysistä että psyykkistä rasitusta. Etupainoisuus ja kehon kaikki vinoudet kuormittavat epäterveellisellä tavalla hevosen kehoa, mutta aiheuttavat myös stressiä. Perinteinen ajattelutapa on ollut, että ajan mittaan hevonen oppii kokoamaan (kunhan ensin posotellaan vuosikaudet eteen-alas muodossa rivakasti eteenpäin ja tehdään puolipidätteitä...), ja kokoaminen on jotain maagista, mikä tapahtuu tietyssä vaiheessa hevosen koulutusta, perinteisen koulutusskaalan ylimmällä tasolla. Haluaisin kuitenkin kyseenalaistaa tämän ajattelun. Rakastan analogioita, joten tässä muutama; Jos haluat opetella puhumaan italiaa, onko järkevää ilmoittautua espanjan kurssille? Kielet ovat jossain määrin samankaltaisia, mutta eikö olisi parempi silti aloittaa suoraan italian opinnoista? Myönnetään, tämä analogia ei ole kaikkein osuvin, koska kokoamisessa on kyse  fyysisestä taidosta, mutta vain osittain. Pelkkä lihasten harjoittaminen ei riitä. Asian A hallitseminen ei automaattisesti helpota asian B hallitsemista. Mekin voimme kasvattaa lihasvoimaa punttisalilla, mutta emme silti opi automaattisesti monimutkaisia tanssi- tai voimisteluliikkeitä. Hyvästä lihaskunnosta on apua, mutta liikkeiden hienosäätö täytyy joka tapauksessa opetella alkeista lähtien. Samoin hevonen, jota ei opeteta kokoamaan, vaan liikutetaan jatkuvasti muutoin, kehittää ja kasvattaa kyllä aerobista kuntoaan sekä tiettyjä lihaksia, mutta ei automaattisesti opi kokoamisen vaatimaa lihasten koordinaatiota. Ei ennen kuin siltä aletaan pyytää kokoamista. Sanotaan, että nuorella hevosella ei ole kokoamisen vaatimia lihaksia, joten sitä ei voi vaatia kulkemaan koottuna. Jo vastasyntyneellä varsalla on olemassa kaikki tarvittavat lihakset, mutta niiden voimaa ja koordinaatiota täytyy kehittää rauhassa. Nuoren hevosen ei tarvitse kulkea pitkiä matkoja koottuna, eikä kokoamisasteen tarvitse olla korkea, mutta miksei sille voisi heti alkuun pikkuhiljaa opettaa kokoamisen vaatimaa kehonhallintaa? Oli hevonen nuori tai vanha, ensimmäinen vaihe on joka tapauksessa opettaa hevosta aktivoimaan oikeat lihakset. Tämä on asia, joka hevosen täytyy jossain määrin itse hoksata, meillä ei ole automaattisesti yhteyttä hevosen aivoihin ja lihaksistoon. Mitään nappia painamalla ei ihminen voi aktivoida oikeita lihaksia, me voimme vain koittaa parhaamme mukaan ohjailla hevosen aivoja oikeaan suuntaan. Mutta varmaa on, että ilman ihmisen aktiivista apua hevonen ei itse hoksaa tarjota kokoamista. Kyse on alkuun siis hevosen aivojen ja hermoston opettamisesta. Sen voi tehdä myös maasta käsin, ilman ratsastajan painoa selässä. Silloin haasteena on vähäisempi fyysinen kontakti hevoseen, jolloin vaikutusmahdollisuudet ovat rajallisemmat kuin ratsain, mutta hevoselle tehtävä on fyysisesti helpompi. Kuten lapsille opetetaan aakkosia ennen varsinaista lukutaitoa, täytyy hevoselle antaa tarvittavat työkalut. Tällöin se ajan mittaan vahvistuu fyysisesti oikeista paikoista ja samalla sen kehon hienosäätö ja motoriikka kehittyy entisestään paremmaksi. Hienovaraisesti ja hevosen ehdoilla lempeästi tehtynä en usko, että tässä olisi suurta vaaraa vahingoittaa hevosta, ainakaan sen enempää kuin jos hevosta ratsastetaan ensin muutama vuosi etupainoisena ja mahdollisesti vinona. Vinouden otan tähän siksi mukaan, että kun hevonen oppii kokoamaan oikein, se kaupan päälle samalla suoristuu. Hevoset ovat taitavia kompensoimaan luonnollisia vinouksiaan, ja niin kauan kun hevosen annetaan liikkua "luonnollisesti", se kulkee taatusti vinona. Vinouden korjaaminen edellyttää selän lihasten hienosäätöä, eli käytännössä selkärangan rotaation hallintaa. Samat lihakset, jotka hallitsevat rotaatiota, muuntavat takajalkojen työnnön myös ylöspäin. Suoruus ja kokoaminen ovat siten erottamattomasti kytköksissä toisiinsa; molemmat ovat lähtöisin selkälihasten kyvystä hienosäätää selkänikamien asentoa. Kyseessä on saman ilmiön kaksi eri näkyvää ilmenemismuotoa. Kokoamisen opettelussa kannattaakin käyttää apuna taivutuksia; voltteja, ympyröitä, taivutusväistöjä, piruetteja. Lainaan taas herra Cornillen sanoja;

"Bend is rotation. Rotation is lift. Bend feels round." 

Ts. suomeksi ja selkokielellä; jos haluat "nostaa" hevosen selkää ylös, opeta se taipumaan oikein. 


Minua kiehtoo nykyään yhä enemmän henkinen prosessi, mikä on nähtävissä hevosessa. In-hand-työskentelyssä maasta käsin on ratsastukseen verrattuna se etu, että näen koko ajan Willin kasvojen ilmeet. Olen ajan mittaan oppinut aika hyvin tulkitsemaan sen ilmeitä; silmien, korvien ja koko kasvojen pieniä muutoksia, ja ennustamaan esim. milloin Willi rentoutuu (käytetään nyt tätä sanaa paremman puutteessa, mutta tarkennuksena sanottakoon, että tarkoitan nimenomaan mielen rentoutumista). Näen yleensä jo muutamaa askelta ennen milloin Willi huokaisee, lerpauttaa korviaan, rentouttaa alaleuan tms. Silmät ovat todellakin sielun peili, ja ne kertovat, mitä Willin aivoissa tapahtuu. Hevoset kertovat kehollaan paljon, jos ihminen osaa kuunnella. Ne ovat luonnostaan uteliaita, ja ns. searching-moodissa hevosen mieli aktivoituu ja osallistuu oppimisprosessiin. Tämä edellyttää, että hevonen kokee olonsa turvalliseksi. Jos hevonen on stressaantunut tai peloissaan, sen mieli sulkeutuu. Myös fyysinen kipu saa hevosen sulkeutumaan ja passiiviseksi tai flegmaattiseksi. Aktiivinen osallistuminen on myös taito, joka vahvistuu ajan mittaan, jos hevonen kokee sen hyödylliseksi, ts. siitä seuraa sille hyviä asioita. Kokoamisen myötä tuleva parempi tasapaino on hevosen kannalta toivottava tila, joten ne kokevat kokoamisen yleensä positiivisena asiana. Se kuitenkin vaatii niiltä totutusta kehon tilasta poikkeamista (vinouksista, jumeista ja opituista liikemalleista luopumista), mikä voi olla pelottavaa, joten hevosen mieli usein poukkoilee edestakaisin uteliaisuuden ja huolestuneisuuden välillä. Erityisesti jos hevonen on oppinut kompensoimaan kipuja vääränlaisilla liikeradoilla, niiden korjaaminen vie aikaa ja vaatii suurta kärsivällisyyttä ja lempeyttä.

Willistä näkyy nämä mielen liikkeet hyvin selvästi. Willi saattaa esim. yhden kulman aikana ensin taipua hyvin, kunnes muutaman askeleen jälkeen sen silmistä näkyy pieni huolestuneisuus, jos taipuminen on vähän vaikeaa. Seuraavassa askeleessa se saattaa löytää taas tasapainon, jolloin silmien ilme pehmenee, ja se jatkaa kauniisti koottuna suoralle linjalle. Tässä vaiheessa se yleensä tarjoaa myös isompaa liikettä; käynnissä askeleen rytmi paranee ja liike pehmenee, ravissa askeleeseen tulee lisää nostetta, askeleeseen lisää pituutta, mutta tahti saattaa jopa hidastua. Voisin jopa väittää, että sen ilmeestä näkyy, että se on tyytyväinen itseensä. Parantanut tasapaino lisää hevosen itseluottamusta. Ulkopuolinen tarkkailija, joka ei katsoisi Willin ilmettä, vaan ainoastaan sen kehon liikettä, ei todennäköisesti huomaisi mitään muuta muutosta kuin kulman jälkeen liikkeen laadun paranemisen. Näissä tilanteissa annan usein Willin liikkua isommin eteenpäin, jos se sitä itse tarjoaa. Kokoaminen ei kuitenkaan saa hävitä, ja esim. paras keskikäynti tulee silloin, kun Willi säilyttää kokoamisen, ja tämän tuoman parantuneen tasapainon turvin se voi lisätä takajalkojen työntöä menemättä etupainoiseksi. Askel vie enemmän myös eteenpäin, mutta sen noste ylöspäin säilyy. Myös kaula ojentuu eteenpäin, mutta ryhti säilyy, siten että korvat ojentuvat pidemmälle, mutta pysyvät korkeimpana kohtana. Hevosen kokoaminen ei siis tarkoita hevosen lyhentämistä, eikä lyhentäminen kokoamista. On tärkeää, että hevonen saa itse säädellä kaulan asentoa, painumatta kuitenkaan etupainoiseksi liian alas tai rullalle.

Oliskohan tässä tarpeeksi pureskeltavaa yhdelle kerralle? Vielä varmaan yhden jutun verran jatkan tällä teemalla. Ajattelin ampua alas joitakin kokoamiseen (ja ylipäätään hevosen liikkeeseen) liittyviä väitteitä ja myyttejä, mutta niistä lisää myöhemmin.

P.S. Kevään kohokohta, Horse in Motion-tapahtuma lähestyy! Joko sulla on liput? Mä aion olla paikalla koko viikonlopun!

Rentouden illuusio

Mietintämyssy on taas käynyt kuumana, aiheena hevosen liikkeen syvin olemus. Tästä tulisi t-o-d-e-l-l-a megapitkä ja tylsä teksti, jos kaiken suoltaisin samaan, joten koitan pilkkoa asiaa jotenkin järkeviin osioihin.

Vaikkei nykyinen ulkomuotoni ja ääretön notkeuteni (not!) siitä viitteitä annakaan, olen lapsesta lähtien tanssinut monta vuotta balettia. Olin 5-vuotias, kun aloitin satubaletin, ja lopetin klassisen baletin kai joskus yläasteen kynnyksellä. Lukiossa palasin vielä pariksi vuodeksi jazz-tanssin pariin. Edelleen tanssi on lähellä sydäntäni, ja tietyt liikkeet ja asennot tulevat suoraan selkärangasta. Tanssitaustasta on varmasti ratsastuksessa paljon apua; molemmissa lajeissa vaaditaan koko kehon hahmotusta ja hallintaa sekä rytmitajua. Molemmissa lajeissa liikkeiden suorittaminen lähtee keskikehon hyvästä tuesta. Molemmissa lajeissa täytyy kyetä liikuttamaan ja hallitsemaan raajoja toisista riippumatta ja muun kehon pysyessä vakaana. Tanssiva hevonen on myös osuva kuvaus kouluhevosesta.

Tanssiin liittyvien mielikuvien avulla on minusta helppo kuvailla millaista kehonkäyttöä vaaditaan sekä ratsastajalta että hevoselta. Vaikkei olisikaan itse harrastanut balettia, kuvittelisin, että on aika helppo saada jonkinlainen käsitys esim. siitä, millaista keskivartalon tukea liikesarjojen suorittaminen keskilattialla ilman tangon tukea vaatii. Hevosen selässä istumisen sen sijaan saattaa harjaantumattomaan silmään näyttää, no, istumiselta. Jos et saa ajatuksesta kiinni, suosittelen kokeilemaan esim. yksinkertaista (mutta ei helppoa!) "Rond de jambe"-liikesarjaa. Pystytkö liu'uttamaan jalkaa kaaressa lattiaa pitkin niin, että muu vartalo pysyy stabiilina ja mahdollisimman paikallaan? Suonenvedon ja polvivammojen välttämiseksi voit unohtaa baletin vaatimat nilkan äärimmäiset ojennukset ja jalkojen avaamisen, keskity lantioon. Pelkkä yhden jalan liikuttaminen puolikaaressa edestakaisin riittänee antamaan hiukan osviittaa siitä, millä tasolla on oma keskivartalon kontrolli. (Ja jos tämä tuntuu liian helpolta, saman voi tehdä ilmassa, Grand rond de jambe!) Balettitanssi ei ole heikkojen hommaa, vaan rankkaa lihastyötä! Silti mielikuva ballerinasta on kevyt, ilmava. Liikkuminen näyttää helpolta ja vaivattomalta. Samoilla sanoilla voi kuvata ihanteellisesti liikkuvaa kouluhevosta.

"Rento" ei siis ole mielestäni oikea sana kuvaamaan ratsastuksen vaatimaa kehon käyttöä, ei ratsastajan eikä hevosen osalta. Silti edelleen opetetaan "rentoutumaan" hevosen selässä, tai "rennosti mukautumaan" liikkeisiin. Aloittelijalle neuvo voi olla ihan validi, jos hevosen selässä istuminen on jännittävää tai pelottavaa. Jännityksestä jäykkä kroppa ei edesauta ratsastuksessa vaadittavan asennon opettelua. Mutta entäs sitten, kun ratsastajalla alkaa olla jo hajua siitä, miten hevoseen vaikutetaan? Silloin "rentoutuminen" ei enää olekaan hyvä neuvo. Mieti hevosen kannalta, onko sen helpompi kantaa selässään rennosti liikkeiden mukana heiluvaa ratsastaja vai jäntevänä itseään kantavaa ratsastajaa? Jos joutuisit juoksemaan reppu seläsä, valitsisitko mieluummin pehmeän, mutta löysän säkin, vai tukevan ja napakan rinkan? Pehmeinkin säkki on aina liikkeestä jäljessä. Ilman hyvää keskivartalon tukea on mahdotonta käyttää vain toista pohjetta muun istunnan häiriintymättä.

Oikeastaan kaikki yllä mainittu lihastonuksen hienosäädöstä koskee yhtä lailla myös hevosta. Voidakseen tehdä tasapainoisia siirtymisiä, suunnan ja asennon muutoksia, täytyy hevosen kyetä hienosäätämään lihastonusta eri puolilla kehoa. Rento hevonen on löysä ja etupainoinen. Sanotaan, että "hevosen pitää rentouttaa selkälihakset". Miksi ihmeessä, jos sen täytyy kantaa selässään ratsastajaa? Kuten balettitanssijan, hevosen täytyy kyetä hienosäätämään ja kontrolloimaan liikkeitään. Mitä vaativampia liikkeitä hevoselta pyydetään, sen tarkempaan ja monimutkaisempaan kehon koordinaatioon hevosen täytyy pystyä. Rennosti roiskiminen ei silloin tule kyseeseen. Tämän valossa pyrkimys rentouden lisäämiseen erityisesti hevosen selkälihaksistossa alkaa pikkuhiljaa tuntua absurdilta.

Alunperin ranskankielellä kirjoitettussa Decarpentryn "Academic Equitation"-teoksessa käytetään sanaparia "contraction-decontraction" toistensa vastakohtina kuvaamaan hevosen lihasten jännitystä ja "jännityksen puuttetta".  Teoksen englanninkielisssä käännöksessä on kuitenkin käytetty termejä "contracted" ja  "relaxed". Sanan "rentous" käyttö aiheuttaa helposti sen harhakäsityksen, että halutaan vähentää lihastonusta, kun sen sijaan tarkoitus on hienosäätää lihastonusta. Ensimmäinen argumentti tästä keskustellessa yleensä on, että "ei rentoudella oikeasti tarkoiteta alentunuttta lihastonusta, vaan jäntevää rentoutta" (oksymoroni!), mutta miksi sitten käytetään tätä sanaa? Sanoissa on voimaa, ne luovat mielikuvia. Käytetään siis oikeita sanoja.

To be continued...

Pikku-Piitun ensimmäiset ja viimeiset balettitossut. Ensimmäiset on tanssittu puhki, viimeiset jäivät hyvin vähälle käytölle. Näihin liittyy paljon rakkaita (ja vähän kivuliaitakin, ainakin varpaiden osalta) muistoja!

How to get your horse on the bit?!

Ajattelin tarttua tällaiseen helppoon ja simppeliin aiheeseen tällä kertaa... :D

Laitapa tuo otsikon lause vaikka googlen tai youtuben hakukenttään, niin ah, minkä ahdistuksen sitä voikaan itselleen kehittää... Löytyy esim. kokonainen sarja videoita, joissa itseään GP-ratsastajaksi tituleeraava henkilö kertoo, miten hevonen kuin hevonen ratsastetaan peräänantoon. Step one, step two, ja niin edelleen. Ensin jalat kiinni hevosen kylkiin, sitten otetaan ulko-ohja napakalle tuntumalle ja lopuksi aletaan irrottelemaan sisäohjalla. Irrottelemaan mitä? Puolipidäte-puolipidäte-puolipidäte on mantra, jota hoetaan ratsastajalle ja samalla ahdistellaan hevosta jatkuvalla kuolaimen liikuttelulla. Ei hetken rauhaa, ettei hevonen vaan vahingossakaan unohda, että sillä on ratsastaja selässä (miten todennäköistä on, että tämä olisi edes mahdollista...?) Toinen mantra on jalat-jalat-jalat, ja että taivas aukeaa, kunhan saadaan hevosen takajalat töihin. Heti perään muistetaan kuitenkin sanoa, että aina pitää myödätä ja olla hiljaa, kun hevonen reagoi. Paitsi että koko ajan pitää olla tekemässä lisää niitä puolipidätteitä, eikä niitä voi tehdä, jos ei samalla ratsastaja jalalla. Löytyy myös lukuisia klippejä, joissa nimekkäät valmentajat ja ratsastajat kertovat omat vinkkinsä ja harjoituksensa. "Näin ratsastat hevosta, joka painaa kädelle." "Kuusi harjoitusta, joilla saat hevosestasi notkean." Jos resepti ei toimi, niin ratsastaja tekee jotain väärin. Todennäköisesti ei tee tarpeeksi puolipidätteitä. Tai käytä tarpeeksi jalkaa. Näin täytyy olla, koska konseptissa ei ole mitään vikaa. Et vaan osaa toteuttaa sitä. (En muuten todellakaan aio linkata tähän niitä videoita, löydätte ne halutessanne kyllä itsekin.)

Sitten löytyy koulukuntaa, jonka mukaan avain paratiisiin löytyy eteen-alas-ratsastuksesta. Kunhan hevosen pää saadaan alas, niin samalla sen selkä nousee ylös. Ihan kuin hevonen olisi kiikkulauta. Samalla hevosen pitää astua takajaloilla syvälle rungon alle, koska *takajalkahan on luonnollisesti se, joka nosta hevosen etuosaa (*sarkasmia). Koota ei saa, se rikkoo hevosen. Muistetaan mainita biomekaniikka. Jos ulko-ohja-sisäohja-puolidäte-jalat-klaani vetoaa siihen, että et tee tarpeeksi puolipidätteitä/käytä tarpeeksi jalkaa, niin eteen-alas-jengi puolustautuu sillä, että et ratsasta eteen-alas oikein, jos homma ei toimi. Tässä päästään toki astetta lähemmäs totuutta sikäli, että muistetaan jo mainita hevosen selkä, joka pitää saada ylös, mutta edelleen ongelmaa lähestytään hyvin mekaanisesta näkökulmasta. Toisaalta sama mekanistinen logiikka katoaa täysin, kun väitetään takajalkojen nostavan hevosen etuosaa. Tähän edelleen uskovia kehotan palaamaan peruskoulun fysiikan pariin ja tutustumaan esim. käsitteisiin voima, momentti, tukivarsi ja työ.

Näitä ohjeita kun oikein kuuntelee ja alkaa miettiä, mitä niissä sanotaan, niin ne alkavat kuulostaa pikkuhiljaa yhä järjettömämmiltä. Ihan todellako kuolaimen jatkuva heiluttelu suussa saa hevosen luottavaiselle ja tasaiselle tuntumalle? Ja kunhan ensin pidät napakasti  kiinni ulko-ohjasta ja "tarjoat raamin" jossa hevosen tulee kulkea, niin kyllä itsepäisinkin eläin lopulta tajuaa muuttua höyhenenkevyeksi? Onko kukaan muistanut kertoa tätä hevosille?! Kaiken lisäksi nämä "tee-näin-ja-näin"-ohjeet aliarvioivat karkeasti sekä ratsastajia että hevosia ajattelevina, tuntevina yksilöinä. Ikään kuin hevonen olisi yksinkertainen kone, joka toimii aina tietyllä kaavalla. Ja jos ei toimi, ratsastajan täytyy tehdä jotain väärin. Biomekaniikka on muotisana, jonka tarkoitus on kertoa kuulijalle, että tämä on jotain hienoa ja vaikeaa, etkä siksi ymmärrä mistä puhutaan. No, itsehän pauhaan täällä suu vaahdossa ja näppis sauhuten biomekaniikasta vähän väliä, mutta sitä ei saa käyttää suojakilpenä kaikkea krittiikiä vastaan, eikä sen varjolla voi selittää ihan mitä tahansa puuppaa. Toki hevosta voi tiettyyn pisteeseen asti ajatella puhtaasti mekaanisena kokonaisuutena, jonka täytyy noudattaa normaaleja fysiikan lakeja, mutta pitää muistaa kunnioittaa sitä, miten monimutkainen kone hevonen on. Sen kaula ei ole vipu, jota kääntämällä selkä ponnahtaa ylös.

Kiljun riemusta ja hurraan aina kun näen tutkimuksia, joissa yritetään selvittää mysteerisen koneen nimeltä hevonen toimintaa. Varsinkin, jos tutkimuksessa on käytetty jotain todellisia kuvantamismenetelmiä ja fysikaalisia mittauksia. Selkää voidaan kuvata röntgenillä hevosen seistessä paikallaan ja manipuloida asentoa (päätä ylös tai alas, nostetaan selkää mahan alta, pyöristetään peppua refleksipisteistä jne.). Kuvat paljastavat, miten okahaarakkeet selässä saadaan erkanemaan toisistaan. Mikään näistä tutkimustilanteista ei kuitenkaan vastaa suoraan sitä, mitä tapahtuu hevosen liikkuessa. Niin kauan kun meillä ei ole käytössä ratsastuskentän kokoista 4D-magneettikuvauslaitteistoa, mikään laite ei kerro koko totuutta hevosen liikkumisesta ratsastajan alla. Tutkimustulosten ymmärtäminen ja soveltaminen käytäntöön on ihan oma taiteenlajinsa.

Hevonen on psykofyysinen kokonaisuus, joka reagoi yksilöllisesti, päivästä ja tilanteesta riippuen eri tavalla. Ajatus, että hevonen kyllä tekee oikein jos ratsastaja osaa pyytää oikein on herttainen, mutta kovin naiivi. Ei hevonenkaan ole täydellinen, ja niillekin pitää antaa lupa tehdä virheitä. Hevosen historia, aiemmat kokemukset, sen hetkinen fyysinen ja psyykkinen tila, kaikki vaikuttavat. Kaikki hevosen vinoudet ja jäykkyydet ovat hevosen mielessä ns. normaali tila, ja siitä poikkeaminen vaatii aina jonkinasteisia ponnistuksia. Ihan kuten ratsastajan istuntaa korjatessa totutun asennon muuttaminen tuntuu hevosestakin aluksi hullulta, vaikka kyseessä olisi kuinka virheellisen asennon korjaaminen oikeammaksi. Oikea asento muuttu normaaliksi vasta ajan kanssa, kun lihaksisto ja hermosto sopeutuu muuttuneeseen tilanteeseen. Hevosella ei ole myöskään mitään käsitystä siitä, mikä on oikea asento kantaa ratsastajaa tai luontaisesti tarvetta hakeutua siihen asentoon, ratsastajan kantaminen on sille aina luonnotonta.

Nyt kun olen dissannut kaikkien muiden tarjoamat ohjeet ja neuvot, niin kai sitä pitää kertoa oma (pettämätön!) resepti saada hevonen kulkemaan peräänannossa. Toimii aina, tai rahat takaisin! Näin helppoa se on:

1. Opiskele teoriaa, hevosen anatomiaa, biomekaniikkaa, etologiaa, oppimispsykologiaa jne. Kaikkea mahdollista mikä auttaa ymmärtämään miten hevonen toimii. Miten voit päästä maaliin, jos et tiedä tarkalleen, mitä tavoittelet? Suhtaudu kuitenkin kaikkeen tietoon kriittisesti, älä usko auktoriteettejä sokeasti. Vaadi selityksiä.

2. Varmista, että hevonen on riittävän terve ja kivuton, jotta sillä on fyysiset mahdollisuudet suoriutua sille asetetuista tehtävistä. Tarkista myös varusteiden sopivuus.

3. Luo tilanne, jossa hevonen voi olla tyyni, rauhallinen ja kuunnella ratsastajaa. Oma mielentilasi on yksi tärkeimmistä tekijöistä tämän saavuttamiseksi.

4. Kuuntele ja analysoi mitä hevonen juuri tällä hetkellä kertoo. Mihin suuntaan sen mieli ja keho on menossa? Kehitä omaa "perstuntumaa" ja vartalonhallintaa.

5. Ja sitten se ainoa konkreettisempi ohje; kulje itse "peräänannossa", kannatellen omaa kehoasi, tasapainossa. Kutsu hevonen mukaan, ja ohjaile sen mieltä ja kehoa lempeästi oikeaan suuntaan. Et voi väkisin viedä hevosta minnekään, mutta säätelemällä oman selän asentoa, keskikehon jäntevyyttä, lonkkien ja lantion asentoa, reisiä, pohkeita, kuolaintuntumaa jne. voit auttaa hevosta löytämään oikean asennon. Luojan kiitos hevoset ovat luontaisesti lempeitä, uteliaita ja hyväntahtoisia laumaeläimiä. Niille on hyvin luontaista seurata ja peilata ratsastajan kehoa, jos ne vaan saavat siihen tilaisuuden.

P niinkuin Pönttö. Mutta miksei se ole peräänannossa?!

P.S, Löysin onneksi yhden kelvollisenkin videon! Mary Wanless, you are my hero! 

Paha korvamato

Olin kirjoittamassa ihan toisesta aiheesta, mutta tänään (ts. eilen) tuli taas aihetta jatkaa pohdintaa ja havaintoja in-hand-työskentelystä. Eli ei, otsikosta huolimatta en ole taas harhautunut musamaailmaan.

Lyhyt historia viime päivien ohjelmasta Willin kanssa: Palasin viime viikon perjantaina taas pitkästä aikaa sulkutaivutusharjoitusten pariin, siis  maasta käsin. Olin inspiraatiota etsiessäni pitkästä aikaa katsellut videoita herra Cornillen ja Chazot'n in-hand-työskentelystä, ja erityisesti avo-sulkutaivutuksen harjoittelemisesta. Olen arastellut sulkutaivutusten tekemistä, koska se tuntuu olevan niin hankalaa, ts. en mitenkään onnistu säilyttämään taivutusta, rotaatiota ja liikettä eteen-sivulle yhtäaikaa. Mutta Cornillen videoillakin näkyi, että tästä huolimatta jostain se harjoittelu on aloitettava, ja luotettava siihen, että pikkuhiljaa palikat loksahtelevat kohdilleen. Jos pelkää tehdä virheitä, ei ikinä tule edes yritettyä, jolloin onnistuminen on mahdotonta. Rohkeasti siis yrittämään, silläkin uhalla, että Willi vetää runkoaan kieroon kuin korkkiruuvi. Ja niinhän se vähän tekikin, mutta päätin, että otetaan sulut silti taas ohjelmaan, pikkuhiljaa, tekemättä niistä sen suurempaa ongelmaa. Perjantaina siis tehtiin muutama suluntapainen ja kääntelin myös vähän isoja piruetteja. Lauantaina Willillä oli päännollauspäivä (ts. kevyttä liikuntaa, mutta ei kouluvääntöä tai muutakaan ajatustoimintaa vaativaa), ja sunnuntaina palattiin taas in-hand-juttuihin. Sunnuntaina Willi olikin oikein hyvä, tosin keskityin enemmän ravitreeniin, enkä tehnyt sulkuja ollenkaan. Maanantaina piti jatkaa samaa. Olin tehnyt vasta käynnissä alkutyöskentelyt ja ravia pätkät molempiin suuntiin, kun se iski. BÄM. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, yllättäen ja varoittamatta. Kuin pahin korvamato, Willin päähän fiksautui ajatus perjantain sulkutreeneistä. Pyyntö oli valmistella uutta ravisiirtymistä loivasta avotaivutuksesta oikeassa kieroksessa (se vaikeampi suunta), mutta Willi alkoi taas tarjota pelkkää sulkua. Tai "sulkua", varsinaisen sulkutaivutuksen kanssa tuolla liikkeellä ei juurikaan ole mitään tekemistä. Willi alkoi kerätä kierroksia (suu kävi naks naks), liike eteenpäin tyssäsi ja kas, oikea lapa rojahti syliin samalla kuin takapää tarjosi napakkaa lonkkataklausta. En tajua, miten se edes saa kroppansa niin mutkalle! Eli Willin pää ja kaula sojottaa ulos, sisälapa putoaa, ja silti takapuolikin tunkee syliin. Koko hevonen on ylhäältä päin katsottuna siis S-mutkalla, ja selkäranka kierteellä kuin korkkiruuvi. Siinä asennossa on mahdotonta kävellä eteenpäin, joten Willi joko pysähtyy tai lähtee kääntymään kuin etuosakäännöstä. Siinä jäi ravitreenit lyhyeen, kun ruvettiin miettimään miten se pelkkä käveleminen eteenpäin tapahtuikaan. Vaihdoin välillä suuntaa, ja kas, vasemmassa kierroksessa no problems. No ainakin melkein, henkinen jännitys ja suun levottomuus jäi päälle, mutta muuten Willi toimi täysin moitteetta. Mutta heti kun palattiin oikeaan kierrokseen, hevonen heitti itsensä tuhannen mutkalle. Sain pikkuhiljaa sitä pitkillä sivuilla kävelemään eteenpäin, kun minimoin kaiken muun tekemisen ("heeeengitä, katse eteenpäin, ei yhtään kokoamista, ohjastuntuma lähes kokonaan pois, vain raaaaauhallista piiitkää askelta eteenpäin..."), mutta päädyissä mentiin venkoillen ja vaappuen. Siis jos mentiin ollenkaan mihinkään, monesti Willi vaan jäkitti paikoilleen ja alkoi kääntyä paikoillaan ympyrää. On muuten veikeä tunne, kun yrität itse vain kävellä eteenpäin hevosen vierellä (ts. taluttaa hevosta, käynnissä!!!), mutta hevonen vetää yhtäkkiä henkisen totaalijumin, eikä tunnu ymmärtävän yhtään mistään mitään. Willin mentaalisen tilan vuoksi totesin, että aiheesta on turha jatkaa sen pidempää keskustelua, joten lopetin semityydyttävän pätkän jälkeen. Todella harvoin Willi vetää itsensä henkisestikin noin lukkoon. Suun louskutus loppui vasta, kun otin Williltä suitset kokonaan pois (olimme yksin manesissa) ja jätin sen täysin rauhaan.

(Niin ja pienenä välihuomautuksena mahdollisesti meille ennestään tuntemattomille lukijoille ja tutuillekin muistutuksena; koko ideologia tässä touhussa edellyttää, että hevosta ei missään nimessä rangaista sen tekemistä virheistä. Hevosen halutaan tarjoavan itse vastauksia ihmisen sille esittämiin kysymyksiin. Jos väärästä vastauksesta seuraa jotain ikävää, yrittäminen tyssää harvinaisen nopeasti kokonaan. Pieni patistaminen ja oikeaan suuntaan ohjaaminen on tietysti sallittua ja onnistumisen edellytyskin, mutta paineen kanssa pitää olla varovainen, ettei Willi jännity liikaa.)

Olin jo melkein unohtanut koko episodin, kun tänään (tai eilen, siis tiistaina) jatkettiin harjoituksia. Ja taas alkuun Willi olikin ihan normaali, molempiin suuntiin. Kunnes aloin pyytää oikeassa kierroksessa enemmän kokoamista ja avoa. Oikein silmin nähden Willin koko ilme ja olemus muuttui; katse jähmettyä, pää kääntyi ulos ja selkäranka jännittyi mutkalle. Eilisestä viisastuneena tajusin sentään heti, että nyt on paras unohtaa avot ja kokoamiset ihan saman tien. Olin sen verran nopeampi, että Willi ei ehtinyt vetää nuppia ihan yhtä jumiin kuin edellisenä päivänä. Kerran Willi hiukan närkästyneenä polkaisi takajalalla, kun pyysin raipalla eteenpäin, mutta isommilta konflikteilta ja holtittomalta kuolainten kanssa pelaamiselta vältyttiin. Mutta mieleen tuli tyyppi, jolla on kädet korvilla, silmät kiinni ja joka vaan hokee mielessään "en-kuuntele-sua-lallallaa-sulkutaivutus-sulkutaivutus-lallallaa". Miten ihmeessä siitä yhdestä harjoituskerrasta perjantaina tuli taas tällainen fiksaatio Willin päähän, ja miksi se iski näin viiveellä?! Pitkät piuhat? Ja miten siitä pääsee eroon?

Toistaiseksi parhaaksi kokemani strategia näissä tilanteissa on yhdistelmä ennaltaehkäisyä, vahinkojen minimointia, ja ovelasti ajoitettua harhauttamista. Ennaltaehkäisevänä toimena vältetään henkisen jännityksen luomista, eli madalletaan vaatimustaso niin alas, että kaikki tehdään Willille mukavaksi, helpoksi ja selkeäksi. Siis t-o-d-e-l-l-a helpoksi. Tyyliin kävellään rinnakkain vapain ohjin, kerätään ohjia varovasti käteen ja kävellään, otetaan höyhenenkevyt ohjastuntuma ja kävellään, pidetään höyhenenkevyt ohjastuntuma ja kävellään, annetaan vapaat ohjat (ja kävellään). Jos hyvin käy, tämä vaativa tehtävä ei provosoi Williä esittämään omia ideoita ja vaativampia liikkeitä. Hyvässä lykyssä se jopa hyväksyy kevyen ohjastuntuman ja kannattelee itseään hetken suorana ja peräänannossa (Hurraa, voitto!). Samoin suunnitellaan esim. ohjien käteen kerääminen (potentiaalinen hetki Willille vetää itsensä mutkalle, kun se alkaa ennakoida seuraavaa pyyntöä) sellaisiin paikkoihin, joissa liikkeen jatkaminen eteenpäin tulee luontevasti. Esim. pitkän sivun alkuun, ja mielellään vielä niin, että menosuunta on kotiinpäin (pois mörköpäädystä, kohti tallia). Vahinkojen minimointina mikä tahansa tehtävä keskeytetään heti, kun jumitus uhkaa nousta pienen pohdiskelutason yli. Jos Willi ehtii kerätä kierroksia, tilanteesta ulospääsy on yhä vaikeampaa. Ovelan harhautustekniikan avulla voidaan huijata hevosta sellaisten tilanteiden ohi, joissa jumitus usein esiintyy. Esim. päätyjen läpi kulkemista ja kulmissa taipumista voi helpottaa sillä, että kulmaa lähestytään rennossa keskikäynnissä, ja ihan vaivihkaa pyöristetään linjaa niin, että yllättäen ja ihan huomaamattaan Willi alkaa taipua loivan kulman läpi. Vaikka ihan vaan tässä kävellään rennosti enkä yhtään pyydä taivutusta vaikka kappas tässä kävelläänkin kaarevaa linjaa pitkin, mutta paino sanalla kävellään, ei yhtään jumiteta tai mietitä mitään vaikeaa tai ahdistavaa kuten taipumista... Päädyt viedään lähelle maneesin seiniä, koska jumitusta esiintyy yleensä kentän keskustassa (siellä niitä sulkuja ja piruetteja yleensä harjoitellaan). Normaalisti en työskentele seinien lähellä, ettei Willi jää nojamaan seinään, mutta näissä tilanteissa seinän tarjoama tuki auttaa liikettä eteenpäin.

Että sellaista. Toivotaan että tästä sulkutaivutus-korvamadosta päästään pian eroon. Mutta jatketaan harjoituksia, ettei siitä tule mulle itselleni liian isoa henkistä peikkoa. Muilla samalla tavalla päähänpinttymistä kärsiviä hevosia?

Finding trot - ravia etsimässä

"Ravia etsimässä" on ollut alkusyksyn teemana. En ole täällä blogissa ehtinyt kaikista meidän kesän kommelluksista tilittääkään, mutta kapuloina rattaissa on ollut mm. yksi klinikkareisun ja muutaman tikin vaatinut pistohaava kintereessä (onni onnettomuudessa, ei osunut niveleen tai jännetuppeen!) sekä laitumella irtoilevien kenkien mukana hajoilevat kaviot. Nyt nämä vaivat on selätetty, ja paluu työntekoon (vol. N) on alkanut. Taas. No, päätin ottaa asiaksi keskittyä toden teolla ravin parantamiseen ja erityisesti oikeassa kierroksessa. Willi on aina liikkunut isommin vasemmassa kierroksessa, ja erityisesti in-hand-työskentelyssä ravi oikealle on ollut todella vaikeaa. Olen tosin ollut vähän laiska ja turhan löperö tätä treenatessa (helppoja asioita on niin paljon kivempi treenata!), joten ei ihmekään, että ei olla edistytty...

Kerrankin sattui myös kamera oikeaan aikaan paikalle! Tarkoitus oli testailla, miten videointi antiikkisella kamerallani (Nikon coolpix P500) onnistuu. Kamera ei ole parhaimmillaan videoinnissa, joten tarkennus ja valaistuksen säätö vähän heittelee. Mutta kyllä tuosta kai jotain näkee. Suunnittelin tekeväni kattavampaa in-hand-juttua blogiin videoineen joskus myöhemmin. Mutta kuten sanottu, no time like the present, joten sliipatun ja etukäteen suunnitellun koreagrafian sijaan saatte nyt varsin todenmukaisen kuvan siitä, miten hommat oikeasti menevät! Ei komeilla varusteilla tai vaatteilla, eikä hevosta ole puunattu ja kiillotettu! Ennen kameran käynnistystä olin hetken (n. 10-15 min) taivutellut selästä käsin käynnissä molemmille puolille (muutama avo- ja sulkutaivutus). Tämä on aika poikkeuksellista; yleensä jos ratsastan, teen juuri päin vastoin, eli alkuverryttelyt maasta, ja vasta sitten selkään. Nyt halusin kuitenkin saada taivutukset molempiin suuntiin tarkistettua ennen ravitreeniä, ja se onnistuu parhaiten selästä. Olin myös tehnyt  muutaman ravipätkän maasta vasemmalle (helpompaan suuntaan). Willi oli siis jo vähän verrytellyt sekä aika hyvin avuilla, mutta videolla näkyy kokonaisuudessaan päivän in-hand-osuus oikeassa kierroksessa. Kamera on sammutettu vain lepotaukojen ajaksi. Yleensä vaihdan suuntaa jokaisen tauon aikana, mutta nyt halusin keskittyä oikeaan kierrokseen kunnolla, siksi tehtiin samaan suuntaan pidempään.

Videolle tallentui Willin normaalit räpellykset, mutta myös sen jälkeen ensimmäiset kunnolliset in-hand raviaskeleet oikeassa kierroksessa, siis ikinä. Samoin siinä näkyy joitakin tyypillisiä Willin ilmeitä ja eleitä, kun asiat ovat sen mielestä vaikeita, ja mitä sitten tapahtuu, kun hommat alkavat sujua. Tekstitin pätkiin selostusta siitä, mitä teen, ja miten Willi reagoi. Kannattaa seurata Willin ilmettä, korvia ja suuta. Ensimmäinen merkki rentoutumisesta on korvien ihan pieni rento liikahdus. Sen jälkeen Willi usein (kuten tässäkin) heilauttaa koko niskaa, ja lopuksi rentoutuu alaleuka, jolloin suu aukeaa kevyesti. Willi pysyy koko ajan aika kivasti hyvin kevyellä ohjastuntumalla (hetkittäin näkyy, miten ohja lyö kevyesti löysää), mutta välillä se jännittyy suustaan (suupielet vetäytyvät vähän ylöspäin) ja se alkaa mupeltaa kuolainta. Tätä esiintyy silloin, kun Willi joutuu miettimään ja tsemppaamaan vähän enemmän tai kun se alkaa kerätä kierroksia eikä malttaisi odottaa. Video on pitkähkö, koittakaa kestää, koska siitä on leikattu pois vain lepotauot. Otin alkuperäiset äänet videosta pois, ja tilalla on (turhanpäiväistä) hissimusiikkia. Äänet pois, jos se jotakin ärsyttää! (Laittakaahan kommenttia, jos joku jaksoi katsoa sen alusta loppuun! :D )

Videolla näkyy, miten Willi jää hetkittäin miettimään ja silloin eteneminen tyssää melkein kokonaan. En pyydä Williä varsinaisesti hidastamaan missään vaiheessa, korkeintaan enemmän kokoamista ja taivutusta. Kun asiat muuttuvat vaikeiksi, Willi tyypillisesti lopettaa eteenpäin kävelemisen ja alkaa vaappua puolelta toiselle tai lähtee työntämään joko etu- tai takaosaa jompaan kumpaan suuntaan. Se ei joko ymmärrä mitä pyydetään, tai sitten tehtävän suorittaminen on sen mielestä vaikeaa. Silloin se tarjoaa jos jonkinlaista vaihtoehtoista liikettä, yleensä sivusuunnassa. Näissä tilanteissa annan sille hetken aikaa koittaa ratkaista ongelmaa itse, mutta jos se jää pelkästään paikalleen heilumaan, pyydän kevyesti suoraan eteenpäin. Aiemmin mainitsemaani red zone-ongelmaa ei tässä pätkässä varsinaisesti näy, ellei lasketa ihan videon alun pientä jähmeyttä. Tässä tuo paikallaan heiluminen on minusta enemmän kiinni korvienvälistä (ts. kroppa toimii, mutta Willi ei oikein tiedä mihin jalkansa laittaisi), kun taas tyypillinen red zone-jämähtäminen johtuu enemmän siitä, että Willin kroppa (=koko lihaksisto) ei toimi. Yleensä yritän itse kävellä vaikka Willi ravaakin, mutta nyt halusin antaa sen liikkua isommin eteen, joten jouduin laittamaan välillä itsekin hölkäksi.

Olen aika tyytyväinen Willin muotoon; nenä pysyy aika hyvin luotiviivalla ja niska korkeimpana kohtana. Kun vielä tarkastelin ravin puhtautta pysäytyskuvien avulla, havaitsin ilokseni, että ravi on koko ajan puhtaasti kaksitahtista eikä hajoa kuten valitettavan usein näkee korkeallakin tasolla kouluradalla. Ristikkäiset etu- ja takajalat irtoavat maasta samaan aikaan. Alla kuvasarjat ravista molempiin suuntiin. Valitettavasti oli vaikeaa löytää riittävän tarkkoja kuvia, joissa näkyisi tarkasti Willin kaviot, ja joissa en itse ole Willin jalkojen edessä. Mutta kyllä näistä hahmottaa suunnilleen missä askeleen vaiheessa jalat ovat. Kuvasarjat ovat kolme peräkkäistä "freimiä" videolta. Kuvat etenevät ns. kulkusuunnassa, eli vasemmassa kierroksessa kuvasarjaa täytyy lukea oikealta vasemmalle.

Ravi oikealle. Ristikäiset etu- ja takajalat irtoavat maasta yhtä aikaa.

Ravi vasemmalle. Kuvasarjaa luetaan kulkusuunnassa, eli oikealta vasemmalle.

Jälkikäteen käytiin vielä ottamassa muutamia lähikuva otteesta, jolla pidän ohjia kädessä. Kun kerään ohjat käteen, ne kulkevat kämmenen puolelta sormien lomitse taaksepäin siten, että sisäohja kulkee etu- ja keskisormien välistä, ja ulko-ohja nimettömän ja pikkusormen välistä. Sitten suljen käden kevyesti ja käännän rannetta hiukan niin, että ns. neutraalissa asennossa kämmenselkä osoittaa about ylöspäin (ja aavistuksen verran myös ulospäin). Sisäohja kulkee etusormen alta ja tulee ulos etusormen ja peukalon välistä. Ulko-ohja taas kulkee sekä nimettömän että keskisormen alta ja tulee ulos etu-ja keskisormen välistä. Käännän rannetta kevyesti, joten ohjat oikeastaan lepääväte etu- ja keskisormien päällä, ilman että varsinaisesti puristan sormia tai kättä kiinni. Peukalo tule kevyesti sisäohjan päälle. Ohjasotteet tapahtuvat vain sormia liikuttelemalla, ja välillä kättä kääntäen, Tämä ote takaa sen, että tuntuma pysyy hyvin kevyenä, ja tunnen herkästi myös mitä Willin suussa tapahtuu. Ylipäätään teen ohjilla aika vähän, enimmäkseen ne vain ovat tuntumalla. Jos tarvitsen sisäohjaa enemmän, autan peukalolla ja koukistan etusormea. Ulko-ohjaa käyttäessä nostan ulko-ohjaa keskisormea nostamalla. Käsivarteni lepää Willin selkää ja säkää vasten, jotta voin pitää käden mahdollisimman rentona. Hetkittäin saatan nostaa kättä ylemmäs, mutta pyrin aina palauttamaan sen ns. neutraaliin asentoon. Kun aloitin nämä in-hand-touhut, kädet väsyivät nopeasti, mutta nykyisin ei omaa kättä tarvitse juurikaan lepuuttaa, kunhan muistan olla jännittämättä kättä. Jos käsi väsyy, on se merkki siitä, että jokin tökkii (jännitän itse kättä, olen jäänyt liian pitkäksi aikaa hinkkaamaan samaa asiaa ilman taukoa, tai Willi jännittää suutaan, jolloin joudun pitämään vastaan ohjalla.) Kuvat: Tanja Kankilampi

Kerään ohjat ensin käteen niin, että ne kulkevat etu-ja keskisormen sekä nimettämän ja pikkusormen välistä. Ohjan perät jäävät lepäämään käden päälle.

Sisäohja kulkee etusormen alitse ja tulee ulos etusormen ja peukalon välistä. Ulko-ohja kulkee puolestaan sekä nimettömän että keskisormen alitse, ja jää lepäämään keskisormen päälle/etu- ja keskisormien väliin. Käsi pysyy rentona, ja ote hyvin kevyenä.

Käännän käden niin, että kämmenselkä osoittaa ylöspäin. Sisäohjaa käytän peukalon avulla ja koukistamalla etusormea. Ulko-ohjaa käytän nostamalla ohjaa keskisormella. Käsivarsi lepää Willin selkää ja säkää vasten.

Tämä tapa pitää ohjia on ihan itse kehittämäni, ts. kukaan ei ole minulle opettanut miten ohjia tulisi pitää kädessä. En tiedä onko tämä kuinka "oikea" tai paras mahdollinen tapa. Mutta tähän olen nyt tottunut ja se mielestäni toimii kohtuullisen hyvin, joten tällä mennään.


Tekeekö kukaan muu mitään tällaista hevosten kanssa? Olisi kiva kuulla ja vaihtaa ajatuksia!

Operaatio Kuplamuovi

Willi on tunnetusti onnettomuus- ja vamma-alttiimpi yksilö kuin Jari Litmanen. Jonkinlaista naarmua saa olla putsaamassa lähes viikoittain. Yleensä pieniä ja vaarattomia, joiden hoito on käytännössä vedellä suihkutus, ja kesäaikaan mahdollisesti tervalaastarin suihkaus päälle. Willi on harvinaisen kohelo jaloistaan, ja kai sillä on ohut iho, joka menee rikki jo katseesta. Hokkiaikaan täytyy olla kaikissa jaloissa putsit, ja silti se onnistuu muutaman kerran talvessa polkaisemaan hokilla jalkaan. Erityisesti se on kunnostautunut kolhimaan etusääriään tarhassa. Jonkin aikaa ihmettelin, miten se siinä onnistuu, kunnes hoksasin missä vika; Willillä on tarhassa betoninen kaivonrengas heinäastiana. Willillä on tapana tonkia ja heitellä heiniä syödessään. Sillä seurauksella, että heinät ovat levällään renkaan ympärillä ja takana. Parhaita paloja metsästäessään se sitten jumppaa ympäri rengasta, ja kolaa kinttujaan kovaan betonirenkaaseen. Joskus pidin sillä suojia etusissa, mutta haavat olivat usein suojien yläpuolella polvissa. Ja onhan päivittäinen suojittaminen ylimääräinen vaiva tallityöntekijälle. Jos siis hevosta ei voi kääriä kuplamuoviin, pehmustetaan kaivonrengas! Tähän tarvitaan vain retkipatja sekä sopivia kiinnityshihnoja. Seuraavassa kuvakertomuksena, kuinka "Operaatio Kuplamuovi" käytännössä toteutettiin.

The Ongelma.

Ratkaisu? Ei kovin käytännöllinen.

Parempi vaihtoehto: hevosen sijaan kääritään betonirengas pehmusteisiin! Tässä assistentti työssään.

Voilà! Retkipatjan reuna on käännetty kaksinkerroin, jotta saadaan paksumpi pehmuste kriittiseen paikkaan renkaan yläreunaan.

Ennen eläinten altistamista testiolosuhteille suoritettiin ihmiskoe. Taipuisa assistentti demonstroi tässä, miten pehmustettu reuna on nyt mukava ja ennen kaikkea turvallinen herkille säärille. 

Seuraavaksi käytettiin valmiiksi pehmustettua koe-eläintä. Koe-eläin testasi rakenteen sekä sisä- että ulkopuolelta ja totesi sen kelvolliseksi.

Lopulta tuotiin paikalle potentiaalinen loppukäyttäjä tutustumaan uuteen ruokintakaukaloonsa. Kohdetta kannattaa lähestyä varovaisesti tarkkaillen ja äänekkäästi puhisten.

Kaula venyy venyy. Porkkanoiden kannustamana uskaltaa kurkottaa renkaan sisään.

Pehmuste sai varsin nopeasti käyttäjältä hyväksynnän, ja voitiin siirtyä normaaliin ruokailumoodiin.

Sirot ja herkkääkin herkemmät sääret ovat ainakin vähän paremmassa suojassa kovaa maailmaa vastaan. Työryhmä jää tarkkailemaan tilannetta ja keräämään dataa pitkän aikavälin käyttökokemuksista.

Disclaimer: No animals or humans were harmed during this project. Only voluntary humans and softly padded animals were used in preliminary testing.

Söpöys-faktori kohdillaan tämän vapaaehtoisen koe-eläimen kohdalla! Ringo on todellinen Tähti! 

Tosi huvittavaa. Kuolen nauruun.

Ponikorkuinen pylly ja kädet väsyy

(eikö tiettyjä ruumiinosia mainitsemalla saada klikkejä blogiin?)

Koitan taistella erinäisten videoeditoriohjelmien kanssa ja muokata pidempää pätkää in-hand-työskentelystä, mutta sitä odotellessa saatte katsella kevyempää väliaikaohjelmaa. Willi on meidän tallilla kuuluisa taidostaan vääntäytyä mitä erikoisimpiin asentoihin, kun sitä kutittaa jostain. Se on kouluttanut minut hyvin; kun Willi sanoo, että rapsuta, minä kysyn että mistä ja kuinka kovaa. Käytän lyhyitä rapsutteluhetkiä usein palkkioina in-hand-työskentelyn lomassa, mutta aina välillä sitä pitää antautua ihan kunnolla ryhnyttämään ja rapsuttelemaan kun herra sitä pyytää. Alla pieni videopätkä, jossa näkyy joitakin Willin tyypillisiä venytys- ja jumppa-asentoja. Meidän ei tarvitse harrastaa porkkanavenytyksiä, rapsutusvenytykset hoitanevat saman asian! Core-lihaksille ihan hyvää treeniähän tuokin kai on!

Kuvaus: Tanja Kankilampi