Haastetta peliin

Hahaa, joko mut voidaan kohta laskea vakavasti otettavaksi bloggaajaksi, kun blogi on virallisesti noteerattu toisessa blogissa ja mut on haastettu! Enää puuttuu se, että mut, Willi ja varmaan Pojokin haukutaan lyttyyn hötönetissä, pitäisi varmaan laittaa pari videoo omasta ratsastuksesta näytille (not gonna happen! :D ) Joka tapauksessa kiitos Durandon emännälle Amalialle haasteesta, tässä vastauksia! Laitoin tällä kertaa muutamia (kännykällä otettuja) kuvia mukaan, (kiitos Tia palautteesta!), vaikkei niiden laatu olekaan ihan parhasta päästä, pahoittelut siitä.

Kerro hevosestasi rotu, taso ja hieman luonnetta.

Willi on rodultaan hannover, ja siitä on todisteena polttomerkki reidessä. Suku löytyy tarkemmin täältä. Sillä on muutamat koulukisat käyty (en minä, vaan edellinen omistaja) alue- ja yksi startti myös kansallisella tasolla he B ja he A-luokissa. Vaativissa luokissa ongelmaksi tulee laukanvaihdot, jotka ovat Willille kuulemma erittäin vaikeita (johtuen tod. näk. sen takaosan ja selän ongelmista), mutta periaatteessa uskoisin, että liikettä sillä riittäisi vielä va B tasolle. Ratsastaja ei ole lähelläkään tätä tasoa, joten tämä on jossain määrin teoreettista spekulointia. Tällä hetkellä Willin ratsastus on aika paljon sen fyysisiin rajoitteissiin keskittyvää, joten emme tällä hetkellä lähtisi edes he C tasoiselle radalle. Ehkä joskus, ihan pieniä kisoja ja helppoja luokkia. Olen kuitenkin sen verran kriittinen, että en lähde kisaamaan ennen kuin olen varma, että olemme siihen valmiita. Esteillä en tiedä millä tasolla Willi on hypännyt, mutta tiedän, että se osaa hypätä ja hyppää erittäin mielellään (lue: jarrut häviää). En usko, että esteillä(kään) kapasiteetti tulisi minun käytössä ikinä vastaan. Minä olen sen kanssa hypännyt muutaman kerran vain ihan pieniä (max. 60-70 cm) esteitä.

Luonne oli Willissä yksi tärkeimmistä seikoista, johon ihastuin! Se on kiltti, seurallinen, touhukas (nenällä nypeltää kaikkea mihin yltää) ja hyvin utelias ja ihmismyönteinen. Sitä voi yhtä lailla käsitellä tutut ja tuntemattomat, rapsuttajaksi ja nypelettäväksi kelpaa kuka tahansa, joka nenän ulottuville sattuu tulemaan. "Tuulisina" päivinä (ja tarkoitan pään sisäistä tuulta) se on välillä hyvinkin pörhäkkä ja reagoi pienimpiinkin ärsykkeisiin (myös niihin pään sisäisiin...), mutta ei ainakaan vielä ole kertaakaan tehnyt mitään megatyhmää tai vaarallista. Yleisesti ottaen se suhtautuu uusiin asioihin järkevästi, ja kaikki hoitotoimenpiteet sujuvat täysin ongelmitta. Ratsastaessa se on reipas ja sopivan herkkä, eli kevyt ratsastaa, mutta antaa anteeksi ja sietää jossain määrin ratsastajan virheitä ja heilumisia selässä. Pieni pörhäkkyys ratsastettaessa otetaan yleensä ilolla vastaan, kunhan energian saa kanavoitua oikeaan suuntaan. Silloin Willillä on todella ilo ratsastaa!

"Ei sillä, että ulkonäkö ratkaisisi, mutta enkö olekin aika komea?!" Herra letitettynä joulujuhlaa varten, jossa Willi esitti "shown" (ei tosin ihan kaikilta osin sellaista kun oli suunniteltu, mukana oli myös Willin oma freestyle-osuus ...)

Hevoset vai ponit? Miksi?

Heh, jos Willin säkäkorkeus on n. 178 cm, niin tarviiko tähän kysymykseen sen tarkemmin vastata? No jos vakavasti puhutaan, niin en ole kovin paljoa poneilla ratsastanut. Lapsuuden tallilla oli vain pari ponia, ja harvoin olin ryhmässä pienimmästä päästä (olin aika pitkä ikäisekseni). Lyhyt ponikausi oli, kun hoidin vuoden verran ratsastuskoulussa risteytysponia (connemaran ja issikan rakkauslapsi, ihana Miki!), ja jonkun verran ehdin jossain vaiheessa käydä kisailemassa russ-ponilla Rupella (mm. maapallo cuppia, taitaa olla nykyisen powercupin esi-isä), mutta muuten olen yleensä ratsastanut hevosilla. Jalkoja kun on siunaantunut sen verran, että mieluisin ratsu on hevosen kokoinen ja mielellään vielä sopivan leveä hevonen. Sellainen, jonka selässä on tukeva olo ja joka varmasti jaksaa kantaa minut. Itse asiassa Willi tuntuu ihan täydellisen kokoiselta.

Ensimmäinen hevonen/poni, jolla ratsastit itsenäisesti enemmän?

Hmm, sen täytyy olla joko ensimmäinen hoitohevoseni Santtu (tuli Mikin jälkeen) tai sitten ensimmäinen "oma" hevonen Pikku-Ukko. "Oma" siksi,  että meidän perhe omisti hevosesta puolet, ja koska perheessä oli kaksi ratsastavaa tyttöä, mun osuus hevosesta oli käytännössä 1/4. Santun kanssa käytiin hoitajamaastoissa ilman opettajaa, mutta aika harvakseltaan ratsastin sillä kentällä yksikseni. Pikku-Ukon kanssa taas kävin melkein pelkästään estetunneilla (voitteko kuvitella!), ja koulua väännettiin enemmän itsekseen. Sisäinen kouluratsastajani heräsi todenteolla vasta seuraavan hevosen (Dillen) kohdalla, joka oli käytännössä puoliksi minun, koska vanhempi sisareni kiinnostui tässä vaiheessa enemmän koiran kanssa harrastamisesta (ja ties mistä muusta lukioikäiset nuoret neidit usein kiinnostuvat...). Monella tavalla tuntuu, että Dille oli minulle ensimmäinen SE hevonen, ja siitä luopuminen otti todella koville (ratsastusharrastus jäi kokonaan muutamaksi vuodeksi).

Kengätön vai kengällinen? Kengän koko hevosellasi?

Vaikka olenkin hyvää vauhtia hurahtamassa monenlaiseen kukkahattuiluun ja luomuiluun hevosen pidossa (ja muussakin elämässä, keski-ikäkö siellä kolkuttelee nurkan takana?), kengistä ei olla vielä luovuttu. En oikeastaan ole edes ehtinyt perehtyä kengättömyyteen siinä määrin että osaisin ottaa kantaa puolesta tai vastaan. Käytännössä kun kengitetyn hevosen ostin, samalla linjalla olen jatkanut.

Kengän koosta ei ole varmuutta, voisikokan se olla 3? Meillä on niin ihana kengittäjä, että hän huolehtii kaikista käytännön seikoista, mukaanlukien kengitysaikatauluista, mulle vaan aina ilmotetaan että hevonen tullaan kengittämään silloin ja silloin. Jos en ole paikalla, hevonen haetaan tarhasta ja palautetaan sinne toimenpiteen jälkeen, ilman että omistajaa tarvitaan muuhun kuin laskun maksuun (sitä en ole valitettavasti onnistunut vielä ulkoistamaan). Irtokengät tietysti erikseen, mutta Willillä on ihan ok kaviot ja kengät pysyy aika hyvin jalassa, eikä se tarvitse muutenkaan mitään erityistoimia kengityksen tai kenkien suhteen.

"Raudattomuus" on periaatteessa kiehtova ajatus, joten ehkä joskus täytyy perehtyä tähän kenkäasiaankin tarkemmin. (Hmm, mielessä alkoi muhia ajatuksia erilliseen postaukseen vaihtoehtosuuntauksista, katsellaan muodostuuko siitä jotain konkreettista sanottavaa lähiaikoina.)

Klippaus – puolesta vai vastaan?

Jos (eli kun) ei ole syytä klipata, pitäköön karvansa. Willi ei kasvata kovinkaan kummoista talvikarvaa, eikä se ainakaan tämän hetkisellä työskentelyllä hikoile käytännössä lainkaan, joten ei ole ollut syytä klipata.Vähän kateellisena olen katsonut, kun tallin omistaja on muutamalle omalle karvaturrilleen klipannut hienoja peppukoristeita, mutta ehkä se ei ole riittävä peruste klippaamiseen. Tai voisihan sitä tehdä käänteisen klippauksen, eli jättäisi muuten karvat koskematta ja ajelisi vain kuvan kohdalta karvat lyhyeksi. Visioin joskus, että yksinkertainen "W" voisi olla hieno Willin kankussa, tai ehkä supermiehen logosta muokattu versio, S-kirjaimen tilalle W. Yleisellä tasolla en usko, että kysymykseen voi vastata puolesta tai vastaan; tapauskohtaisesti, mikä on kenellekin käytännöllisintä ja tarkoituksenmukaisinta.

Tarhaatko hevosesi yksin vai laumassa? Miksi?

Willin edellinen omistajaa kehoitti tarhaamaan sen yksin, sanoen että se on "leikkisä ruuna" (mitä se sitten tarkoittaakaan?). Pitkään Willi olikin yksin tarhassa, mutta kesällä uskalsin laitumella tutustuttaa sitä muihinkin hevosiin. Kaikki meni ihan hyvin, joten laidunkauden loputtua Willi pääsi tallin ruunalaumaan, jonne se sopeutui aika hyvin. Se esitti välillä lieviä bossin elkeitä, mutta isossa tilassa onneksi oli kaikilla tilaa väistää. Sitten tuli syksy, sateet ja muta. Tarha meni niin huonoon kuntoon (ja Willikin sai jalkoihin vähän riviä ja jotain kuraruven tapaista), että suurin osa hevosista siirrettiin pienempiin hiekkatarhoihin. Niin myös Willi, mutta nyt se sai kaverikseen tallin juniorin, vuotiaan tammavarsan. Varsalla oli taipumus karkailla ryhmätarhasta, jonka langoissa ei kovin kummoista virtaa kulkenut, joten se tuli opettelemaan tarhassa pysymistä paremmin sähköistettyyn ja osittain lauta-aidattuun tarhaan. Varsa oli ennestään Willille tuttu, koska se oli syksyn asustellut herraseurassa ruunalauman mukana. Talven lopulta tultua suurin osa hevosista palautettiin isoihin ryhmätarhoihin, varsa niiden mukana, joten nyt alkuvuoden ajan Willi on ollut taas yksin. Koko ajan kyllä pyörittelen mielessäni, että uskaltaisinko laittaa sen takaisin laumaan, mutta hokkiaika pelottaa. Lisäksi Willi osoitti lieviä loimisilppurin elkeitä, ja yritti (menestyksekkäästi) riisua nuorta seuraneitiään, eikä ajatus koko ruunalaumalle uusien vermeiden kustantamisesta oikein houkuta! Mutta katsellaan, viimeistään kun kevät koittaa, niin Willi saa taas kokeilla yhteisöllisempää elämää.

Willi ja varsa, kuvassa joulukuussa vielä 1-vuotias. Pysyy setäkin nuorekkaana, kun on nuorta neiti-seuraa tarjolla!

Ratkaiseeko hevosessa enemmän luonne vai ulkonäkö?

Ilman muuta luonne! Willissä ihastuin ihan ensimmäiseksi sen ratsastettavuuteen, yleiseen olemukseen ja persoonaan. Pidin tunnetta selästä käsin ehdottomasti tärkeimpänä kriteerinä hevosen valinnassa. Jos olisin värin perusteella valinnut hevosen, se olisi ollut rautias (mieluiten tumma sellainen), jolla olisi ollut sukat jaloissa ja läsi tai piirto päässä. En tiedä mikä on paras suomenkielinen termi, mutta englanniksi väri on "(dark) liver chestnut". Hevosta etsiskellessäni katselin läpi kaikki Hannoveraner Verbandin ratsuhuutokauppakatalogit (en kuitenkaan tosissani ostomielessä), ja huvitin itseäni valitsemalla sieltä eniten silmää miellyttävät, lähes poikkeuksetta rautiaat hevoset. Willin väritys oli minusta alkuun aika tavanomainen, vaikka onhan iso, melkein musta hevonen toki komea näky. Yhtään kimoa hevosta en kokeillut, jotenkin ne eivät onnistuneet ilmoitusten perusteella houkuttelemaan. Mutta jos joku olisi minut nostanut kimon selkään, ja se olisi ollut superkiva ratsastaa, ei ostopäätös olisi väriin kaatunut. Tyyppinä pidän myös enemmän muhkeista hevosista, joten kovin kuikelot karsiutuivat yleensä heti kättelyssä. Willikin näytti aluksi hiukan liian pitkäjalkaiselta ja -kaulaiselta, mutta se ongelma hoituu tässä koko ajan, kun kaulaan tulee lisää lihasta! Rungostaan se on ihanan leveä ja pyöreä (ja ehkä vähän turhan lihava, tunnustaa hän potien huonoa omaatuntoa...)

(toim. huom.: kun googlailin tuota "liver chestnut"-väriä, mulle paljastui, että englanninkielinen maailmaa tuntee neljä hevosen perusväri, kun suomalainen systeemi tunnustaa vain kolme: ruunikot, rautiaat ja mustat. Olisiko mahdollista, että Willi olisikin (tylsähkön) tummanruunikon (dark bay) sijaan ""seal brown"? Pitääkö testata, viedä veteen ja katsoa että uiko vai sukeltaako se?!)

Komeasta ulkonäöstä ei ole haittaa, vaikkei se ensimmäinen valintakriteeri olekaan.

Pahin tippumisesi? 

Vaikka olen mennyt nurin hevosen kanssa useammankin kerran, vain kerran olen pudotessani satuttanut itseni pahemmin. Tässäkin suurin ongelma oli se, että lensin vauhdilla päin aitaa. Ratsuna oli tutun nuori suomenhevonen, jota kävin liikuttamassa. Hevonen oli vähän raaka, mutta herttainen ja mukava ratsastaa, paitsi silloin kun se päätti ryöstää. Olin tyhmyyksissäni ottanut jalustimet ristiin kaulalle, ja tarkoitus oli tehdä laukkatyöskentelyä. Hevonen otti ja lähti, enkä voinut muuta kun yrittää kääntää sitä ympyrälle, mikä sekin olin helpommin sanottu kuin tehty (tämän varmaan allekirjoittavat kaikki, jotka ovat joutuneet silmittömästi ryöstävän suokin kyytiin...) Tallin ulkokenttä oli ihan valtavan kokoinen, joten hevonen ehti kerätä melkoisen vauhdin. Lopulta ajauduimme tilanteeseen, jossa suoraan edessä oli kentän aita ja sen vieressä iso este, joten tie oli aika lailla suljettu. Kun hevonen teki täydessä vauhdissa 90 asteen käännöksen, ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia pysyä kyydissä, ja lensin päin kentän aitaa. Yritin vielä jatkaa tämän jälkeen ratsastusta, mutta meno oli edelleen vähän turhan vauhdikkaan tuntuista. Pikkuhiljaa alkoi myös selkää kolottaa sen verran, että  oli pakko luovuttaa. Sain hevosen kunnialla talliin, ja jollain ihmeen konstilla ajettua autolla kaverin luokse (ratsityttöjen!) illanviettoon, mutta sitten kroppa teki totaalisen lakon. Röhnötin koko illan ihmeellisessä kippura-asennossa, ja koitin olla nauramatta, tai edes hengittämättä liian ponnekaasti! Aamulla minut vietiin kotiin, koska missään nimessä autolla ajamisesta ei olisi tullut mitään. Koko toinen puoli alaselästä ja pakarasta muuttui pikkuhiljaaa hyvin mielenkiintoisen väriseksi, ja lihakset olivat aika tiukassa krampissa. Ilmeisesti hevonen oli onnistunut osumaan kaviolla pohkeeseen, koska muutaman päivän päästä jalkaan ilmestyi kavionjäljen muotoinen mustelma ja lievä lihasruhje. Mitään ei onneksi murtunut, enkä tainnut edes lääkärissä käydä. Sängyssä vietetyn viikonlopun jälkeen ja särkylääkkeiden avustuksella selvisin tilanteesta. Luottamus kyseiseen hevoseen tosin meni. Kävin kerran tämän jälkeen sillä ratsastamassa, mutta se tuntui niin ahdistavalta ja pelottavalta, että jouduin nöyrtymään ja tunnustamaan, että en voi jatkaa hevosen kanssa. Tämä oli melkoinen isku itsetunnolle, koska en ollut koskaan ennen pelännyt millään hevosella ratsastamista.

Kuinka monta loimea hevosesi omistaa?  

Olen mielestäni ollut aika järkevä tavarahankinnoissa, enkä hamstrannut kovin isoa kasaa turhia loimia. Suurin osa on sellaisia, jotka tulivat hevoskaupan mukana. Jos oikein lasken, Willillä on yksi tallitoppis, neljä eri paksuista full-neck ulkolointa (kaikki hevosen mukana tulleita!) ja kaksi vuoritonta sadelointa (joista molemmat käytettynä ostettu!). Lisäksi Willillä on yksi full-neck villaloimi (käytetään alku- ja loppukäynneissä, metsäkävelyillä), BoT-verkkoloimi (todella hyvä hankinta!), yksi ohut kuivatusloimi (superhyvä!) sekä ötökkäloimi. Ratsastusloimia on kaksi, heijastinloimi ja toinen keraamisella kankaalla vuorattu (BoT-kopio) peppuloimi paukkupakkasia varten. "Perheen" yhteisessä käytössä on Hollannin armeijan ylijäämävarastosta peräisin oleva iso, paksu villaviltti, johon voi myös omistaja kovilla pakkasilla kääriytyä, ja joka viime aikoina on toiminut lähinnä Pojon makuualustana satulahuoneessa. Hankintalistalla on ohuempi sisäloimi, koska hankkimani Bucasin celtic light-loimi hankaa pahasti Willin lapoja. Loimi odottaa tällä hetkellä kotona pesua ja eteenpäin myyntiä (anyone interested?) Yhtään fleeceloimea Willi ei omista! Toisaalta en ole sellaiselle nähnyt tarvetta, koska Willi ei tämänhetkisellä työtahdilla hikoile eikä siten tarvitse lämmintä kuivatuslointa.

Ihanan paksu ja todella lämmin Hollannin armeijan viltti. Kuva viime maaliskuulta, Willi on jo kotiutunut ja tottunut myös paikalliseen villieläinkantaan.

Kuinka usein hevosesi liikkuvat? 

Joka päivä, vähintään kävelylenkin verran! Willille ei totaalivapaapäivät sovi, ja se liikkuu sitä paremmin mitä enemmän se liikkuu. Enemmänkin voisi liikuttaa, tällä hetkellä satulan puute hiukan rajoittaa liikkumista.

"Vapaapäivinä" käydään kävelemässä maailman kauneinta tallitietä pitkin, kapsonilla ja liinalla taluttaen. Monta kertaa olen harmitellut, ettei ole kunnon kameraa, jolla ikuistaisi maisemat. Lammella asui kesällä joutsenpariskunta, valitettavasti kännykameralla ei yllä niin pitkälle.

Oletko varovainen vai "uhkarohkea" ratsastaja?

En tunnusta, että olisin mitenkään kovin arka ratsastaja, mutta varmaaan iän myötä on oppinut kuuntelemaan itsesuojeluvaiston ääntä enemmän. En tosin koskaan ole ollut mikään hurjapää, perusluoteeni on kuitenkin suht rauhallinen ja harkitsevainen. Mutta kieltämättä teininä ei kyselty tai kyseenalaistettu mitään, vaan reippaasti hypättiin kaikki eteen tulevat esteet eikä maastossa tai pellolla kovakaan vauhti tuntunut missään. Muistan, että lähimaastossa oli pari pientä hiekkakuoppaa, joissa surutta kiipeiltiin. Enää ei tulisi mieleenkään ainakaan Willin kanssa kiivetä pisimpiä ja jyrkimpiä rinteitä, ehkä niitä pienempiä nousuja voisi edelleen kokeilla.

--

Siinäpä ne! Nyt pitäisi sitten laittaa haaste eteenpäin. Taitaa olla suurin osa mun blogitutuista jo ehtinyt vastata haasteeseen, mutta laitetaan nyt ainakin pari haastetta eteenpäin. Ja haastetuille vielä ohjeet:

"Tämä haaste on tarkoitettu niille, jotka omistavat hevosen/hevosia. Tarkoitus olisi myös, että kysymyksiin vastataan vähän laajemmin kuin yhdellä sanalla. Haasta vähintään kolme blogia, ei takaisin haastamista. Kerro blogissasi, kenet olet haastanut."

Helin lauma, eli Penan, Oton ja Masan elämää, joko teidät on ehditty haastaa?

Terkut entisille naapureille, Pikku-Myylle ja Muumille Muuminmaailmaan!


Jos uusia uhreja tulee mieleen, laitan lisää haasteita maailmalle!

Hevosista, (kasvatus)tieteellisellä ja akateemisella twistillä

Wow, nyt mennään korkealta ja kovaa. Koin valaistuksenomaisen oivalluksen kasvatustieteen luennolla (tosin oli perjantai-ilta, se voi olla osasyy päässä välkkymiseen); hevosmaailma tarvitsee runsaalla kädellä transformatiivista oppimista!

Transformatiivinen oppiminen on kriittinen reflektointiprosessi, jossa vaihdamme uskomuksia, ennakkoluuloja, arvoja ja perspektiivejä ja teemme niistä:

• avoimempia vaihtoehtoisille näkökulmille
• oikeutetumpia itselle ja muille

Katariinan tallikamarissa oli taannoin hyvä kirjoitus hevosmaailman myyteistä ja niiden totuudenmukaisuudesta. Monet niistä on kumottu jo vuosikymmeniä sitten, mutta käytännössä uskomukset istuvat ihmeen tiukassa. Omalla kohdallakin täytyy todeta, että monet totuuksina pitämäni asiat ovat kääntyneet ihan päälaelleen viimeisen vuoden aikana. Kuulun siihen sukupolveen, joka on opetettu ratsastamaan napakalla ulko-ohjan tuella, kädet ryhdikkäästi asennossa ja oikeassa kulmassa, ja rivakasti hevosta eteen ratsastaen. Hevonen tuli pitää sotilaallisen tiukassa kurissa ja järjestyksessä, ettei se yritä pomotella ihmisiä.Tämä oli ainoa oikea tie, näin uskoin itsekin vakaasti.

Sitten tuli Willi, oma rakas ongelmahevoseni, ja luojan kiitos, viisaita ihmisiä auttamaan ja näyttämään tietä uuden tiedon lähteille sekä toisenlaiseen tapaan ajatella. Klassinen kouluratsastus,  tutkimustieto eläinten oppimisesta, lajitieto hevosesta (eläimistä, joiden parissa olin pyörinyt 10-vuotiaasta lapsesta asti!!!) ja sen biomekaniikasta keikauttivat maailmani ylösalaisin, mutta hyvällä tavalla. En ole mitenkään uskonnollinen tai fatalismiin taipuvainen, mutta ehkä näin oli tarkoitettukin. Ilman ongelmia en olisi alkanut etsiä tietoa ja vaihtoehtoisia tapoja, enkä olisi ehkä koskaan tajunnut, että asiat voi tehdä toisinkin. Että lapsuudesta asti opitut totuudet eivät olekaan absoluuttisia, vaan osin jopa virheellisiä.

Jo ennen hevosen hankintaa olin löytänyt Marijke de Jongin straightness training-sivustoon, jossa kerrottiin hevosen luonnollisesta vinoudesta ja sen korjaamisesta klassisen/akateemisen ratsastuksen keinoin. Katselin hänen videoitaan ja kuuntelin hänen webinaarejaan tuntitolkulla. Hevosen suoristamisen tärkeyttä korostaa myös Klaus Schöneich, jonka klinikalle meidän oli tarkoitus Willin kanssa osallistua viime keväänä. Valitettavasti jouduin jättämään Willin kotiin kinnernivelen piikityksen vuoksi. Schöneich korostaa sitä, että hevosen pitää oppia kantamaan itsensä oikein ilman ratsastajaa ennen kuin sen selkään voi nousta. Pääasiallisena työkaluna hän käyttää hevosen juoksuttamista kapsonilla pyöröaitauksessa. Klinikkaa oli todella mielenkiintoista seurata, ja viikonlopun aikana näki kaikissa hevosissa huomattavan muutoksen. Valitettavasti menetelmää ei voi mennä itse suoraan soveltamaan oman hevosen kanssa, joten klinikan konkreettinen hyöty Willin kanssa jäi aika pieneksi.

Seuraava guru, jonka oppeihin tutustuin, oli Jean Luc Cornille. Hänellä on taustana hyvin klassinen ranskalainen koulutus Saumurin Cadre Noirista, mutta hän on ottanut nykytieteen keinot avukseen ymmärtääkseen paremmin hevosen biomekaniikkaa. Edelleen hevosen suoruus on kantava teema, ja selän oikean asennon tärkeys korostuu. Koska oma taustani on myös hyvin akateeminen (ei siis ratsastus-akateeminen, vaan tieteellinen), minuun vetosi suuresti se, että kaikki perustellaan tieteellisesti todistettujen faktojen perusteella, eikä olettamusten ja vanhojen uskomusten perusteella. Pidän todellisena onnenpotkuna, että Mini Wahlberg käy tallillamme säännöllisesti opettamassa. Hän ensinnäkin vinkkari minulle tuosta sivustosta (johon olin tosin törmännyt jo aiemminkin, mutta en kovin syvällisesti perehtynyt) ja lisäksi selitti ja havainnollisti Cornillen oppeja käytännössä. Näillä eväillä lähdettiin Williä ratsastamaan ihan uudella tavalla. "Eteen-alas" ei ehkä olekaan niin hyvä juttu kuin luullaan, ja reippaalla eteenratsastuksella voi paitsi peittää monia virheitä, jolloin niitä ei pääse korjaamaan, myös estää hevosen selkää toimimasta rentona ja oikein. Suosittelen lämpimästi käyttämään aikaa Cornillen sivuston tutkailuun. Sivuston rakenne ei valitettavasti ole selkeimmästä päästä, mutta kun jaksaa surffailla, sieltä löytyy valtava määrä tietoa, ja sopivasti myös huumoria. "Selkärangan oikeasta rotaatiosta" on tullut minulle uusi mantra, se on tie kohti suoraa, tervettä, onnellista ja pitkäikäistä kumppania matkalla kouluratsastuksen saloihin. Monet Willin vaivat ja liikkumisen vaikeudetkin saivat loogisen selityksen, ja mikä tärkeintä, minä sain tehokkaita työkaluja ongelmien käsittelyyn!

Toinen karismaattinen ranskalainen, jonka tapasin myös henkilökohtaisesti, on myös Saumurin kasvatti eversti Carde, jonka yleisöklinikkaa täällä kotikulmilla ja yksityistä klinikkaa Lohjalla pääsin seuraamaan. Hän on todella taitava paitsi hevosten ja ratsastajien kouluttaja, myös erittäin miellyttävä ja innostava esiintyessään yleisölle. Tärkeää on tuntuman keveys, tasapaino, leukakulman säilyminen avoimena ja rentous kaikessa mitä tehdään. Ja mikä parasta, Carden kautta löysin toisen tärkeän ihmisen, Marian, auttamaan meitä.

Ehdin loppusyksystä käydä kuuntelemassa vielä Celina Harichin klinikkaa, ja siellä syttyi pieni innostus myös ihan hoocee-akateemiseen ratsastukseen. Celina on Bent Brunderupin oppilas, ja käy Suomessa säännöllisesti. Hän on paitsi taitava kouluttaja, myös erittäin lämminsydäminen ja helposti lähestyttävä ihminen (jopa minä uskalsin avata suuni siellä!). Kiinnostus on toistaiseksi jäänyt "akateemiselle" tasolle (heh heh), koska sopivaa valmentajaa ei ihan kotikulmilta löydy, ja sellaisen paikalle saaminen tai valmentajan luo kulkeminen ei tällä hetkellä onnistu. Salaa kuitenkin haaveilen akateemisen kapsonin hankkimisesta, ja kyttäilen Celinan tulevia klinikoita kevään aikana.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta se myös avaa uusia ovia ja mahdollisuuksia. Jos palataan kasvatustieteeseen, mielestäni Vygotskyn näkemys siitä, että oppiminen voi raivata tietä kehitykselle, pitää todellakin paikkansa. Vaikka ratsastus on taitolaji, jota ei kirjoista voi oppia, on lukeminen, viisaiden ihmisten kuunteleminen ja uuden tiedon omaksuminen tuonut minulle ihan uuden ulottuvuuden ratsastukseen, ja on varmasti tehnyt minusta paremman ratsastajan. Voisin sanoa, että Willin kanssa käydään tällä hetkellä läpi ekspansiivisen oppimisen syklin sitä vaihetta, jossa yritetään soveltaa uutta toimintatapaa. Tunnen olevani valmentajieni suhteen harvinaisen onnekas, koska pääsen näin välillisesti hyötymään suurten mestareiden opeista. Taustalla niin vuosisatainen, klassisen ratsastuksen perinne kuin nykytieteen tuoma viimeisin tutkimustieto eläimestä nimeltä Hevonen.

Update:  Sivupalkista löytyy Scoop it! heinää-täpän alta linkki Andrew McLeanin luentoon hevosten oppimisesta, kannattaa katsoa! Tästä jutusta jäi pois tuo hevosen oppiminen ja käyttäytyminen, mutta silläkin saralla tehdään koko ajan tutkimusta ja uusi tieto hyödyttää varmasti ihan kaikkia hevosten parissa puuhastelevia.

Vierivä kivi ei sammaloidu

...ja hevonen on luotu liikkumaan. Koska vaihtoehtoisia liikutusmuotoja taas kaivataan, ja erityisesti sellaisia missä kuitenkin jollain tavalla pääsen vaikuttamaan Williin, olen ottanut ohjasajon mukaan meidän repertuaariin. Olen ihan aloittelija siinä lajissa, mutta syksyllä käyty kurssi antoi sen verran pohjaa ja itseluottamusta, että uskallan yksikseni hiukan harjoitella lisää. Perjantaina  ajoin viimeksi, ja aluksi Willi oli hiukan tahmea ja tarjosi vain hidasta mummoravia. Sitten vaihdettiin suuntaa, ja jotain mun aisteille näkymätöntä tapahtui, jonka seurauksena Willi päätti ryhtyä riekkumaan (mikä ei sinänsä ole yllättävää, tämä show on nähty moneen kertaan ennekin). Riekkuminen jäi kuitenkin aika lyhyeksi (olen kehittynyt kovasti seinää vasten pysäyttämisessä!), ja sen jälkeen ravista löytyi ihan uusi vaihde, ja koko hevosen yleisilme muuttui. Enkä tällä kertaa tarkoita sitä normaalia riekkumiseen liittyvää hätäistä silmien pyörittelyä ja pörinää, vaan Willi liikkui todella halukkaasti mutta silti keskittyneesti! Ihan eri hevonen kuin alun tympääntyneen näköinen laahustelija, jota piti patistella raviin. Nyt riitti pelkkä tavallisella puheäänellä sanottu ”ra-vi”, ja heti ensiaskeleesta liike oli hyvää. Tehtiin jopa pieniä väistöjä ravissa. En tiedä mitä tuossa sitten tapahtui, ihan kuin jotain olisi naksahtanut sekä Willin päässä että kropassa yhtaikaa kohdalleen, mutta hyvä näin! Teki hyvää mun murehtimiseen taipuvaiselle mielelle nähdä iloisesti ja hyvin liikkuva hevonen. Ravien jälkeen tehtiin vielä muutamat avot molempiin suuntiin käynnissä, ja näissäkin mun ohjaus on alkanut vähän  kehittyä, tuli muutamia oikein kelvollisia askeleita. En halunnut kaivaa verta nenästä ja pyytää laukkaa, se olisi satavarmasti johtanut uuteen ryntäilykohtaukseen. Ehkä ens kerralla?

Laukka lisättiin tänään (tai siis eilen, ks. kellonaika) ratsain suoritettuun liikuntaan. Metsäkävelyn (ja pörinöiden, kuinkas muuten...) jälkeen suunnattiin maneesiin, päättäväisin mielin, että tänään tehdään taas myös kunnon ravityöskentelyä ja työstetään siirtymisiä. Edellisen päivän ohjasajo oli selvästi tehnyt hyvää, ja Willi tuntui pitkästä aikaa heti tosi hyvältä oikealle ja jopa ihan siedettävältä myös vasemmalle (mikä on ollut se hankala suunta joululoman jälkeen). Ja mitäs sitä pidempään hieromaan, kun hevonen tuntui kivalta käynnissä, niin ravia mars. Leudomman sään vuoksi olin jättänyt villaloimen pois, joten istuin paljaassa (lue: liukkaassa) selässä, toppahousut jalassa. Ja ihan mahtavaa, eka siirtyminen ei ollut vielä mitenkään täydellinen, mutta parempi kuin pitkään aikaan ilman valmentajaa ratsastaessani, ja ravi oli heti mukavan pyöreää ja tahdikasta. Olenko jo muistanut hehkuttanut miten mukava selkä Willillä on, kuin luotu ilman satulaa ratsastamiseen! Myös vasempaan kierrokseen ravi oli sujuvaa, hetkittäin jopa liian sujuvaa ja lennokasta! En voi antaa Willin ravata kovin isoa ravia ilman satulaa, en vaan pysy kyydissä! Ja toisaalta se painuu helposti etupainoiseksi ja rullaa kaulan kuolaimen alle jos annan sen syyhkiä liian kovaa, joten parempi pitää maltti ja hallinta hommassa. Siirtymiset eivät olleet vielä lähellekään täydellisiä, mutta meidän mittapuulla harvinaisen  mallikkaita! Tästä suuresta menestyksestä rohkaistuneena päätin, että mitäs jos vähän laukattais vielä. Laukannostot (oikein tehtynä) on ollut Willille vaikeita, ja satulaepisodin aikaan lähes mahdottomia, joten vähän jännittyneenä ja varovaisesti pyysin sitä laukkaamaan, ja ihan mahtavaa, sekin sujui! Olin tyytyväinen siedettävään nostoon ja muutamaan kierrokseen ympyrällä. Maneesissa ollut toinen ratsukko teki juuri lähtöä, enkä halunnut yksin jäädä laukkailemaan (ihan siltä varalta että Willi keksii jotain omia hyviä ideoita ja lennän pää edellä maneesin seinään, silloin on kiva jos on joku soittamassa ambulanssia...), joten otin nopeasti vielä toiseen suuntaan laukannoston, ja olin siihen tyytyväinen. Itse asiassa niin tyytyväinen, että palkkioksi hyppäsin melkein saman tien selästä alas ja päästin Willin vapaaksi leikkimään pallolla! Kyllä on taas mahtavaa olla näin ihanan hevosen omistaja!

Update (maanantai): Mitä enemmän Willi liikkuu, sitä virkeämpi (lue:pöllömpi) siitä tulee! Ajattelin että tänään pitää ottaa vähän iisimmin kolmen työskentelypäivän jälkeen, mutta herra meinasi heittää metsäkävelyn ihan täysin ranttaliksi. Huoh, huomenna pitäisi taas kiivetä selkään...

On se, herkkä.

Willi on herkkä. Monessakin mielessä, ja monelle asialle. Sillä on herkkä iho, ja se saa patteja ties mistä (mm. fysioterapeutin käsittelyn jälkeen koko pylly oli täynnä patteja). Samoin sen karva kuluu näin talvella todella helposti, ja sen iho kutiaa. Harjatessa osa ajasta menee herran rapsutteluun sen mukaan mistä Willi nenällä näyttää rapsutusta kaipaavansa. Tarvittaessa se taipuu itsekin mitä kummallisimpiin asentoihin rapsuttaakseen itse hampailla itseään, mutta myös hoitajan rapsutus juuri oikeasta kohdasta saa sen kiemurtelemaan kuten koiran. En ole minkään muun hevosen nähnyt vääntäytyvän yhtä ihmeellisiin asentoihin! Rapsuttajan pitää tosin olla valppaana, koska väännellessään itsensä oikein mutkalle rapsuttajan puoleinen takajalka tulee välillä aika pitkälle eteen ja sivulle, minkä olen kerran kivuliain seurauksin saanut todeta. Onneksi siinä asennossa Willin koko paino ei tule jalan päälle, ja oltiin karsinassa, joten alla oli joustava turvepatja, mutta joka tapauksessa siro kavio jalkapöydän päällä ei tuntunut kovin mukavalta. Ei ollut sentään vielä hokkiaika, joten selvisin pienellä säryllä ja komealla mustelmalla.

Willi on myös selästään herkkä, ja erityisesti se näyttää heti, jos satula ei ole juuri passeli. Ennen joulua kokeilin ratsastaa muutaman kerran niin, että tein ensin käyntityöskentelyt ilman satulaa, ja kun Willi oli mukavasti avuilla ja suorana (=selkä oikeassa asennossa) käynnissä, laitoin satulan selkään ravi- ja laukkatyöskentelyä varten. Heti kun satula oli selässä, Willi muuttui kovemmaksi suusta ja vinoutui, myös käynnissä, joten parin kokeilun jälkeen totesin, että satula on kertakaikkiaan laitettava vaihtoon. Olen sen jälkeen ratsastellut säästeliäästi ilman satulaa, jopa valmennuksissa. Päivittäin en halua selkään kivuta, kun ei ole satulaa jakamassa painoa selässä optimaalisesti. Mutta tiettyjä juttuja en pysty maasta käsin Willin kanssa tekemään, ja liikkumattomuus on pahinta mitä Willin selälle voi tehdä. Joulun molemmin puolin pidin jakson hiukan kevyempää liikuntaa ja enemmän maastokävelyitä ja leikkimistä maneesissa, ihan meidän molempien päänuppien tuulettamiseksi, ja se näkyi valitettavasti heti Willin suoruudessa.

Pohdiskellessani Willin ongelmallista selkää ja sen satulointikiukuttelua tuli mieleen myös se vaihtoehto, että olisiko sillä jotain vatsahaavan tynkää. Sen elämä on pyritty järjestämään niin, että riskin pitäisi olla pieni; käytännössä vapaa heinä (karsinassa slow feeding kaukalo, tarhassa heinä vapaasti), kokopäivätarhaus, (tosin tällä hetkellä taas yksin, kun nuorineiti Sissi 2-vee siirtyi tammalaumaan), vain vähän väkirehua (tällä hetkellä 1 l kauraa päivässä, mulle tullessa se söi 3 l kauraa/pvä) ja aika vakiorutiinit muutenkin elämässä. Talli on ratsastuskoulu, mutta pienehkö ja rauhallinen sellainen, joten mitään hälinää Willi ei joudu tallissa kuuntelemaan. Kaikesta tästä huolimatta olin epäilevä, varsinkin kun Willin lanta alkoi tuoksahtaa normaalia väkevämmältä. Willin käytöksessä oli monia muitakin, tosin lieviä oireita ja pieniä merkkejä, jotka voisivat selän ongelmien sijaan selittyä myös vatsahaavalla. Onnituin lopulta suggeroimaan itseni siihen pisteeseen, että lähes itku kurkussa olin ihan varma, että se on koko vuoden kärsinyt kamalista vatsatuskista. Viimeinen pisara oli, kun sain aamulla viestin tallin omistajalta, että Willi oli yöllä syönyt huonosti ja jättänyt paljon sekä heinää että greenline-mössöä kuppiin. Iltamössön syömättömyys ei sinänsä ole mitään uutta, Willi jättää usein osan kuppiin, mutta se miksi heinä ei ollut kelvannut, on mysteeri. Muuten se oli normaalin pirteä, ei lämpöä, vatsa toimi jne. Joten ei muuta kuin aikaa varaamaan klinikalle (johan meidän edellisestä reissusta oli puoli vuotta!) Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi; ei hiekkakertymiä, ei vatsahaavaa. Tähystyksessä näkyi vanha arpi, joten jossain vaiheessa elämäänsä Willillä on ollut vatsahaava, mutta se oli jo aikaa sitten täysin parantunut. Tuliaisiksi (ison laskun lisäksi) saatiin omistajalle mielenrauha (priceless!) sekä laajakirjoinen matolääke, siltä varalta että syksyn madotus ei ole ollut riittävän tehokas. Se voisi kuulemma selittää lannan tuoksun. Kerrankin voin sanoa, että ihanaa olla väärässä!

Hähää!

Haa, blogin ulkoasu on muuttunut, se ei ole enää pelkkää mustaa tekstiä valkoisella pohjalla! Mitään värien iloittelua tämä blogi ei vieläkään ole, (eikä varmaaan koskaan tule olemaankaan), sillä tunnustan, että mulla on ongelmia värien kanssa. Noin niinkuin yleisellä tasolla mulla ei ole varsinaisesti mitään värejä vastaan, mutta jos pitää valita joku, niin en kerta kaikkiaan saa pakotettua itseäni valitsemaan mitään kovin räikeää väriä. Onneksi mustan ja valkoisen välille mahtuu vaikka kuinka paljon kauniita harmaaan sävyjä. Bannerissa loikkii Willi, joka leikki tänään (tai eilen, kun tarkemmin katsoo kelloa...) lentokonetta, ja koitti loikkaamalla päästä irtautumaan maneesin hiekasta liitelemään ylempiin sfääreihin. Valitettavasti sillä on massaa sen verran, että gravitaatio kutsui sen takaisin maan pinnalle, vaikka muuvit olivatkin välillä aika näyttäviä. Suurkiitokset Linnille jälleen kerran kuvaajana toimimisesta!

 

Willin lentoinnostus johtui siitä, että halusin vaihtelun vuoksi tarjota Willille mahdollisuuden hiukan jumpata esteitä. Koska edelleen mennään mahdollisimman paljon ilman satulaa, enkä ilman satulaa aio tuon kumipallon selässä hypätä, rakennettiin maneesiin irtohypytyskuja, jossa oli maapuomi, ristikko-ristikko in-and-out välein, ja lopuksi yhden laukka-askeleen etäisyydellä pieni okseri. Koska tarkoitus oli vain saada Willille hiukan vaihtelevaa liikuntaa ja jumppaa selälle ilman suurta rasitusta jaloille, pidettiin esteen ihan minimaalisen pieninä. Suurimmillaankin okseri oli arviolta ehkä 60 cm korkea. Vaikka esteiden korkeus ei päätä huumannut, esitti Willi varsin ilmavia loikkia, tosin lähinnä estekujan jälkeen.

Varsinaisista hypyistä ei ole kuvia, mutta tässä kuvakooste estekujan jälkeisistä riemuloikista, josta tuo bannerin kuvakin on otettu. Valitettavasti liikkuvasta kohteesta on vaikea saada kännykkäkameralla teräviä kuvia, joten alastulo on hiukan sumuinen. Turkooseista suojista näkee kuitenkin missä tassut suunnilleen liikkuvat.

 

 

Unidentified flyig object? Huomaa keskikuvassa vasemman etujalan ilmava liikerata.

Hajatelmia

Tällä hetkellä päässä pyörii (taas) moniakin asioita, joista voisi kaikista kirjoittaa vaikka romaanin, mutta koitan tällä kertaa poimia muutamia tärkeimpiä lyhyesti:

• Satula: Willi on alkanut hiukan reagoida satulointiin, ja ratsastaessa se on taas muuttunut hankalammaksi. Se on helposti jännittynyt, hetkittäin vahva edestä ja vastustelee esim. laukannostoja. Satulaa olen epäillyt syyksi jo jonkin aikaa, ja nyt epäilykset vahvistuivat, kun sen selässä ja lapojen takana karvat alkavat kihartua. Kesällä ostettu satula on jäämässä pieneksi, kun Willin selkä on muuttunut. En halua kipeyttää Willin ennestään herkkää selkää huonosti istuvalla satulalla, joten maanantaina tulee Balance-satuloiden esittelijä ja "Test Ride Facilitator" tsekkaamaan, löytyisikö Willille sopivaa satulaa. Balance-satuloiden idea on, että satula on leveämpi kuin hevonen, ja satulan alle laitetaan pehmusteita, joiden avulla satula tulee oikeaan asentoon ja jotka mahdollistavat hevosen selän ja lihasten vapaamman liikkumisen kuin tavanomaisesti sovitetun satulan kanssa. Olen aiemmin suhtautunut hiukan skeptisesti ylimääräisiin fyllinkeihin satuloiden alla, mutta katsotaan miltä satula Willin mielestä tuntuu. Ja sanomattakin on selvää, että siihen asti kun sopiva satula löytyy, täytyy taas koittaa keksiä vaihtoehtoisia liikutustapoja, ja ratsastaa satulan kanssa säästeliäästi. Onneksi tästä on keväältä ja kesältä jo melkoisesti kokemusta.

•  Horse's natural cadence: Jean Luc Cornille puhuu Science of Motion-sivuillaan hevosen luonnollisesta tahdista (niin sen kai voisi suomentaa?), joka on se tahti, jossa liikkuen hevonen liikkuu mahdollisimman energiataloudellisesti ja vaivattomasti. Tällöin hevonen liikkuu  rentoa, rauhallista hölkkää, joka on usein tahdiltaan hitaampaa kuin mitä näkee ihmisten pyytävän hevoseltaan. Turhan usein hevonen ratsastetaan kiireiseksi, jolloin se juoksee ratsastajan apuja karkuun epätahdissa ja epätasapainossa, jännittyen ja/tai painuen etupainoiseksi. Oikean tahdin voi löytää ratsastamalla hidasta kevyttä ravia, antaen hevoselle hyvin kevyen tuntuman ja vapauden edestä, ja kevennyksen tahtia hidastamalla säätelemällä hevosen ravin tahtia. Kun ravi tuntuu tahdikkaalta, vaivattomalta, rauhalliselta ja askellus joustavalta, on hevonen löytänyt oman luonnollisen rytminsä. Tämä on se tahti, jossa hevosta pitäisi ratsastaa, koska vain silloin se voi käyttää itseään tehokkaasti. Tässä tahdissa hevosen "jousitus" (=jalkojen jänteet ja ligamentit) toimii tehokkaimmin, ja hevonen pääsee käyttämään sen nerokasta liikemekanismia parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla vältytään monilta rasitusvammoilta. Willin kanssa tätä on harjoiteltu juurikin hissuttelemalla mummoravia, mutta nyt kun Willi on vahvistunut ja löytänyt itsestään uusia ulottuvuuksia (kirjaimellisesti, välillä liikutaan liiaksikin vertikaalisuunnassa!), huomaan että se haluaa itse liikkua isommin, mutta säilyttää samalla hyvän tahdin. Tänään tämä korostui, kun juoksutin sitä liinassa, ja näin maasta käsin miten se liikkui. Ennen liinan päässä olen pyytänyt ja Willi itse tarjonnutkin aika verkkaista ja leppoisaa, pientä ravia, mutta tänään se liikkui erittäin halukkaasti ja tarmokkaasti, kuitenkin kiirehtimättä. Ratsastaessa olen tuntenut, miten se pystyy paljon paremmin jo itse nostamaan ja kantamaan rintakehää ylempänä (tämän tuntee siitä, että raviin tulee joustoa, kuin hevonen olisi jousitettu), mutta nyt näin omin silmin myös takajalkojen parantuneen liikkeen. Piti ihan toppuutella, ettei se innostunut liian vauhdikkaasti liikkumaan. (Tai no, innostuihan se, taas piti lopuksi tasoitella maneesiin ilmestyneitä kuoppia, kun arviolta 700 kg runtaisee takasillaan kunnolla vauhtia... Laitan sen keväällä kyntöhommiin pellolle, tienatkoon itse kauransa, sen verran hyvin se möyhentää maata mennessään!)

•  "The only constant is change": Pätee elämään yleensä, mutta hevosiin erityisesti. Willi on muuttunut fyysisesti, mutta myös henkisesti. Se on voimistunut ja on nykyään paljon energisempi, ja ilmeisen tietoinen tästä itsekin. Sen tuntee myös ratsastaessa, välillä on olo kuin ruutitynnyrin päällä. Osa jännityksestä on negatiivista, ja liittyy varmaan mm. huonosti istuvaan satulaan (ja epäilemättä myös taitamattomaan ratsastajaan), mutta paljon on myös uutta liikkumisen intoa, jonka saa hyvinä hetkinä kanavoitua oikeisiin asioihin. Mutta välillä pelkään, että ollaanko kohta sellaisessa tilanteessa, että hevonen kehittyy nopeammin kuin ratsastaja, ja siitä tulee liian hankala ratsastettava minulle? Mariakin sanoi, että tuntee nykyään takamuksessaan Willissä paljon enemmän voimaa, ja jos se päättää lähteä, niin ratsastajasta tulee saman tien matkustaja. Onneksi se on kuitenkin peruskiltti, vaikkei aina käyttäydykään ihan niin "perusjärkevästi" kuin ennen. Esimerkiksi tällä viikolla tallissa kävi koululaisryhmä tutustumassa talliin, kun olin laittamassa Williä kuntoon. Vieraat käyttäytyivät esimerkillisen rauhallisesti, mutta kun iso ryhmä tuli tallin käytävää pitkin lähemmäs Willin karsinaa, herra pyöri puhisten ja pöristen ympäriinsä. Vanha Willi ei olisi näin voimakkaasti reagoinut, korkeintaan nostanut päänsä heinistä ja jäänyt hetkeksi tuijottamaan. Tietyissä tilanteissa on tietysti hyvä, että se on herkistynyt, kunhan ei mene liiallisuuksiin. Ehkä sen todellinen luonne alkaa näkyä, kun se alkaa olla fyysisesti paremmassa kunnossa. Eipä näiden kanssa ole vaaraa, että kävisi harrastus turhan tylsäksi!

(Jahas, ja tämän piti olla tiivis kirjoitus... No en näköjään osaa olla niin ytimekäs kuin haluaisin, mutta se ei kai tullut kenellekään yllätyksenä! ;) )

Kehitys kehittyy. Ja niin mekin!

Jee, hyvin menee, mutta menköön! Taas on lyhyessä ajassa tapahtunut paljon, onko siitä vain reilu kuukausi, kun viimeksi kirjoittelin? Tuntuu, että sen jälkeen on ehtinyt tapahtua miljoona asiaa.

Niistä merkittävin on varmaan meidän taustatiimiin liittynyt uusi jäsen, Maria, joka käy kerran viikossa tai kahdessa, ja mun lisäksi valmentaa Williä erikseen, eli käsittelee maasta ja ratsastaa Willillä joka kerta. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti entuudestaan, mutta olin nähnyt hänen ratsastavan ja työskentelevän oman hevosensa kanssa, ja jälki oli varsin vakuuttavaa. Häneltä saan todella hyvin palautetta Willin kehityksestä, koska hän näkee ja ennen kaikkea tuntee selästä käsin niin paljon enemmän hevosesta kuin minä, ja toisaalta hänellä ei ole rasitteena ennakkokäsitystä Willin vaivoista kuten mulla, joten hän voi objektiivisemmin havainnoida, miten hevonen tässä hetkessä toimii ja mitä se juuri nyt tarjoaa ratsastajalle. Mua vaivasi pitkään se, että aina jos Willi tuntui ratsastaessa vähän könköltä ja menetti tahdin, niin itse vähän lamaannuin ja tulin epävarmaksi, kun en voinut olla varma johtuuko vaikeudet kivusta vai jostain muusta. Maria vakuutti, että hänen mukaansa Willi ei tunnu tällä hetkellä kipeältä, vaan hetkelliset jännittymiset ja vaikeudet liikkua johtuvat enemmän kipumuistista ja toisaalta pinttyneestä tavasta liikkua väärin (ja tässä Willi on kuulemma erittäin taitava!). Kun siltä pyydetään jotain uutta, joka tuntuu vähän vaikealta, on sen ensireaktio jännittyä tai se menettää muuten tasapainon. Ja sehän on ihan luonnollista, tietäähän meistä kaikki miten vaikeaa on luopua esim. jostain vanhasta virheellisestä asennosta hevosen selässä ja opetella istumaan uudella tavalla. Vanha, väärä asento tuntuu oikealta ja vakaalta, ja korjaus parempaan asentoon saattaa tuntua todella vinolta ja hankalalta. Ja meille ihmisille voi sentään selittää, että kyllä, nyt sinä istut paremmin, mutta hevosen kanssa kommunikointi tapahtuu vain kehon kielellä, joten sille pitää antaa enemmän aikaa löytää uusi tapa ja vielä kauemmin menee, että muutos on pysyvä. Siksi onkin oikeastaan aika ällistyttävää, miten suuri muutos viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut.

Tällä hetkellä meillä on meneillään todellinen superviikko, johon mahtuu kolme(!) valmennusta; maanantaina kävi Mini, tänään Maria ja sunnuntaina pitäisi uskaltautua Jennan estetunnille! Maanantaina sain jo syyn hymyillä leveästi, kun Mini totesi, että Willi liikkuu paremmin kuin hän on ikinä nähnyt, ja voimme ruveta tekemään vaativampia tehtäviä. Willin suoristaminen ja rangan oikeaan asentoon saaminen onnistuu paljon nopeammin, ja Willi osaa säilyttää selän oikean asennon itsekin paremmin, mikä on helpottanut siirtymisiä raviin ja parantanut ravin laatua. Myös suunnnan vaihdot ja kahdeksikot ravissa sujuvat tahdikkaammin ja tasapainoisemmin. Willin ratsastus ei ole enää pelkkää fysioterapiaa (selän asennon korjaamista, suoristamista ja takajalkojen jumppaa), vaan nyt voidaan enemmän puuttua ratsastuksellisiinkin asioihin, ja (hurraaa....) myös ratsastajan asentoon! Olen  hevoselleni velkaa sen, että alan itsekin treenaamaan keskivartalon korsettilihaksia ja venyttelemään, ettei minusta tule liian raskas ja epämukava taakka selässä kannettavaksi. Lisätreeniä tarvitaan myös siksi, että nyt Willi liikkuu paljon isommin kuin ennen, joten siellä kyydissä jäntevänä pysyminen vaatii oikeasti hiukan enemmän ratsastajalta. Toisaalta sen liikkeet ovat paljon tahdikkaammat, ja tahtirikkoja ja kompurointeja tulee paljon vähemmän, joten vaikka liike on iso, on siellä enimmäkseen oikeastaan aika miellyttävää istua. Hetkellisiä wau-fiiliksiä sain kokea, kun pelkällä istunnalla hidastettiin ravia, ja Willi otti muutamia todella laadukkaita askeleita. Ei se vielä varmaan ole kovin lähellä koottua ravia, mutta muutamia hiukan harjoitusravia kootumpia, ja silti energisiä askeleita saatiin aikaan.

 

Myös Marian kanssa tänään tehtiin paljon enemmän ja vaativampia asioita kuin ennen. Maria mm. pyysi Williä väistämään myös laukassa, ja vaati siltä muutenkin enemmän. Maria sanoi, että tänään vasen takanen tuntui hitaammalta kuin oikea, joka on tähän asti ollut se heikompi jalka. Neuroottinen kun olen, heti ajattelin että onko vasemmassa takasessa jotain vikaa, mutta minulle vakuuteltiin (taas kerran...) että se on ihan normaalia ja oikeastaan toivottavaakin, että ongelmakohdat siirtyvät paikasta toiseen. Oikean takasen koordinaatio on parantunut, joten se saa vasemman puolen vaikuttamaan heikommalta. Läksyksi saimme harjoiteltavaksi uuden tehtävän: Ympyrällä haetaan ensin kyljen pehmeä taivutus asettamalla sisään, pyytämällä sisätakajalkaa väistämään ulos samalla kun hevonen kantaa ulkolavan ja astuu ulkoetujalalla pidemmälle eteen. Tätä olemme tehneet tähänkin asti, mutta nyt lisätään siihen vielä takaosan tuominen sisään, niin että kyljen taivutus säilyy pehmeänä. Tämä tuntui vähän hankalalta, ja Willi helposti haluaa suoristaa kyljen kun siirrän takaosan sisälle, mutta muutama hyvä askel saatiin aikaan. Tärkeää olisi saada säilytettyä selän oikea rotaatio, ja tämä on haastavaa. Nämä harjoitukset vaativat myös minulta vielä aika lailla prosessoritehoja, eli pitäisi saada ensin omaan kroppaan tunne siitä mitä ja miten tätä hevoselta pyytää, ja miten erottaa ne hyvät ja huonot askeleet. Maria lyhensi mun jalustimia yhdellä reiällä, koska tuntui että mun lonkat eivät meinanneet antaa periksi ja jalkojen siirtäminen (sisäjalka eteen, ulkojalka taakse) tuntui jo vaikealta. Willi kun ei ole mikään silakka malliltaan, niin mun jäykät lonkat on välillä aika kovilla. Mainitsinko jo ratsastajan itselleen määräämän venyttelykuurin? ;) Laukkaa parannettiin pyytämällä ympyrällä muutaman askeleen verran takaosaa ulos, ja sitten ratsastamalla muutama askel suoraan, jolloin saatiin hyviä laukka-askeleita ja myös hidas vasen takajalka tuli nopeammin ja syvemälle alle.

Pari viikkoa taaksepäin sain myös havaintoesityksen siitä, miten herkkä hevonen voi olla, ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Willi vastusteli aika voimakkaasti, kun Maria pyysi sitä maastakäsin peruuttamaan, ja tuntui että se oli taantunut taas lähtöpisteeseen, vaikka edellisellä viikolla se oli ollut oikein vetreä ja peruuttanut paljon paremmin. Kun tätä pohdittiin, kerroin että sillä on ollut jaloissa hiukan riviä ja jotain kuraruven tapaista, ja se oli hiukan turvottanut sen toista takasta. Maria sanoi, että se voi ihan hyvin riittää syyksi siihen, että Willi protestoi, vaikka fyysisesti näytti olevan ihan kykenevä peruuttamaan. Hän kertoi hyvän esimerkin hevosen kipumuistista, ja miten voimakas vaikutus sillä voi olla. Hänen oman hevosensa silmävamma oli nimittäin saanut vanhat, jo parantuneet takapään jumit palaamaan, eli pienikin ongelma jossain saa hevosen palaamaan vanhoihin rutiineihin ja toimintatapoihin. Minusta tämä on kiehtovaa, ja sellainen asia, mikä täytyy muistaa pitää mielessä aina kun näiden eläinten kanssa toimii. Hevonen ei tee tätä kiukutellakseen, vaan se suojelee itseään ainoalla tavalla jonka se osaa. Hevosen selviytyminen on vuosituhansien ajan riippunut täysin sen kyvystä liikkua ja paeta saalistajia, joten sen liikkumista säätelevä järjestelmä on herkkä ja monimutkainen systeemi.

Vielä on edessä meidän ihka ensimmäinen estetunti sunnuntaina. Olen muutaman kerran itsekseni hypännyt Willillä pientä ristikkoa, jos maneesissa on ollut esteitä. Willi on välillä varsin rasittava, kun se vaan kyttäilee toiveikkaana esteitä, eikä malttaisi millään keskittyä sileän työskentelyyn, joten mennään nyt ihan ammattilaisen silmien alle hakemaan oppia tähänkin lajiin. Willin edellinen omistaja kertoi, että Willi hyppää mielellään ja hyvin, tosin jarrut kuulemma saattavat olla hakusessa. Saa nähdä millainen show sunnuntaista tulee, Willi on nimittäin muutenkin pöllöillyt normaalia enemmän viime aikoina. Osittain kyseessä on varmaan ihan positiivinen ilmiö, eli Willin parantunut fysiikka ja kehonhallinta, joten se pystyy esittämään vauhdikkaampia moveja kuin ennen. Ehkä "reaktiivisempi" olisi paras sana kuvaamaan sitä, eli pienet kolinat aiheuttavat herkemmin ja voimakkaampia reaktioita kuin ennen, mutta ainakaan toistaiseksi (kop kop...) se ei ole mitään megatyhmää tai vaarallista tehnyt. Yleensä pörinät saa hallintaan kun patistaa sitä tekemään tiukasti töitä ja esim. väistättää sivulle tai ratsastaa avoa pelottavien paikkojen ohi. Ja mikäs sen mahtavampaa kun sen ylimääräisen energian saa kohdistettua oikeaan suuntaan, silloin saa nautiskella aika mahtavasta schwungista liikkeessä!