Vierivä kivi ei sammaloidu

...ja hevonen on luotu liikkumaan. Koska vaihtoehtoisia liikutusmuotoja taas kaivataan, ja erityisesti sellaisia missä kuitenkin jollain tavalla pääsen vaikuttamaan Williin, olen ottanut ohjasajon mukaan meidän repertuaariin. Olen ihan aloittelija siinä lajissa, mutta syksyllä käyty kurssi antoi sen verran pohjaa ja itseluottamusta, että uskallan yksikseni hiukan harjoitella lisää. Perjantaina  ajoin viimeksi, ja aluksi Willi oli hiukan tahmea ja tarjosi vain hidasta mummoravia. Sitten vaihdettiin suuntaa, ja jotain mun aisteille näkymätöntä tapahtui, jonka seurauksena Willi päätti ryhtyä riekkumaan (mikä ei sinänsä ole yllättävää, tämä show on nähty moneen kertaan ennekin). Riekkuminen jäi kuitenkin aika lyhyeksi (olen kehittynyt kovasti seinää vasten pysäyttämisessä!), ja sen jälkeen ravista löytyi ihan uusi vaihde, ja koko hevosen yleisilme muuttui. Enkä tällä kertaa tarkoita sitä normaalia riekkumiseen liittyvää hätäistä silmien pyörittelyä ja pörinää, vaan Willi liikkui todella halukkaasti mutta silti keskittyneesti! Ihan eri hevonen kuin alun tympääntyneen näköinen laahustelija, jota piti patistella raviin. Nyt riitti pelkkä tavallisella puheäänellä sanottu ”ra-vi”, ja heti ensiaskeleesta liike oli hyvää. Tehtiin jopa pieniä väistöjä ravissa. En tiedä mitä tuossa sitten tapahtui, ihan kuin jotain olisi naksahtanut sekä Willin päässä että kropassa yhtaikaa kohdalleen, mutta hyvä näin! Teki hyvää mun murehtimiseen taipuvaiselle mielelle nähdä iloisesti ja hyvin liikkuva hevonen. Ravien jälkeen tehtiin vielä muutamat avot molempiin suuntiin käynnissä, ja näissäkin mun ohjaus on alkanut vähän  kehittyä, tuli muutamia oikein kelvollisia askeleita. En halunnut kaivaa verta nenästä ja pyytää laukkaa, se olisi satavarmasti johtanut uuteen ryntäilykohtaukseen. Ehkä ens kerralla?

Laukka lisättiin tänään (tai siis eilen, ks. kellonaika) ratsain suoritettuun liikuntaan. Metsäkävelyn (ja pörinöiden, kuinkas muuten...) jälkeen suunnattiin maneesiin, päättäväisin mielin, että tänään tehdään taas myös kunnon ravityöskentelyä ja työstetään siirtymisiä. Edellisen päivän ohjasajo oli selvästi tehnyt hyvää, ja Willi tuntui pitkästä aikaa heti tosi hyvältä oikealle ja jopa ihan siedettävältä myös vasemmalle (mikä on ollut se hankala suunta joululoman jälkeen). Ja mitäs sitä pidempään hieromaan, kun hevonen tuntui kivalta käynnissä, niin ravia mars. Leudomman sään vuoksi olin jättänyt villaloimen pois, joten istuin paljaassa (lue: liukkaassa) selässä, toppahousut jalassa. Ja ihan mahtavaa, eka siirtyminen ei ollut vielä mitenkään täydellinen, mutta parempi kuin pitkään aikaan ilman valmentajaa ratsastaessani, ja ravi oli heti mukavan pyöreää ja tahdikasta. Olenko jo muistanut hehkuttanut miten mukava selkä Willillä on, kuin luotu ilman satulaa ratsastamiseen! Myös vasempaan kierrokseen ravi oli sujuvaa, hetkittäin jopa liian sujuvaa ja lennokasta! En voi antaa Willin ravata kovin isoa ravia ilman satulaa, en vaan pysy kyydissä! Ja toisaalta se painuu helposti etupainoiseksi ja rullaa kaulan kuolaimen alle jos annan sen syyhkiä liian kovaa, joten parempi pitää maltti ja hallinta hommassa. Siirtymiset eivät olleet vielä lähellekään täydellisiä, mutta meidän mittapuulla harvinaisen  mallikkaita! Tästä suuresta menestyksestä rohkaistuneena päätin, että mitäs jos vähän laukattais vielä. Laukannostot (oikein tehtynä) on ollut Willille vaikeita, ja satulaepisodin aikaan lähes mahdottomia, joten vähän jännittyneenä ja varovaisesti pyysin sitä laukkaamaan, ja ihan mahtavaa, sekin sujui! Olin tyytyväinen siedettävään nostoon ja muutamaan kierrokseen ympyrällä. Maneesissa ollut toinen ratsukko teki juuri lähtöä, enkä halunnut yksin jäädä laukkailemaan (ihan siltä varalta että Willi keksii jotain omia hyviä ideoita ja lennän pää edellä maneesin seinään, silloin on kiva jos on joku soittamassa ambulanssia...), joten otin nopeasti vielä toiseen suuntaan laukannoston, ja olin siihen tyytyväinen. Itse asiassa niin tyytyväinen, että palkkioksi hyppäsin melkein saman tien selästä alas ja päästin Willin vapaaksi leikkimään pallolla! Kyllä on taas mahtavaa olla näin ihanan hevosen omistaja!

Update (maanantai): Mitä enemmän Willi liikkuu, sitä virkeämpi (lue:pöllömpi) siitä tulee! Ajattelin että tänään pitää ottaa vähän iisimmin kolmen työskentelypäivän jälkeen, mutta herra meinasi heittää metsäkävelyn ihan täysin ranttaliksi. Huoh, huomenna pitäisi taas kiivetä selkään...

On se, herkkä.

Willi on herkkä. Monessakin mielessä, ja monelle asialle. Sillä on herkkä iho, ja se saa patteja ties mistä (mm. fysioterapeutin käsittelyn jälkeen koko pylly oli täynnä patteja). Samoin sen karva kuluu näin talvella todella helposti, ja sen iho kutiaa. Harjatessa osa ajasta menee herran rapsutteluun sen mukaan mistä Willi nenällä näyttää rapsutusta kaipaavansa. Tarvittaessa se taipuu itsekin mitä kummallisimpiin asentoihin rapsuttaakseen itse hampailla itseään, mutta myös hoitajan rapsutus juuri oikeasta kohdasta saa sen kiemurtelemaan kuten koiran. En ole minkään muun hevosen nähnyt vääntäytyvän yhtä ihmeellisiin asentoihin! Rapsuttajan pitää tosin olla valppaana, koska väännellessään itsensä oikein mutkalle rapsuttajan puoleinen takajalka tulee välillä aika pitkälle eteen ja sivulle, minkä olen kerran kivuliain seurauksin saanut todeta. Onneksi siinä asennossa Willin koko paino ei tule jalan päälle, ja oltiin karsinassa, joten alla oli joustava turvepatja, mutta joka tapauksessa siro kavio jalkapöydän päällä ei tuntunut kovin mukavalta. Ei ollut sentään vielä hokkiaika, joten selvisin pienellä säryllä ja komealla mustelmalla.

Willi on myös selästään herkkä, ja erityisesti se näyttää heti, jos satula ei ole juuri passeli. Ennen joulua kokeilin ratsastaa muutaman kerran niin, että tein ensin käyntityöskentelyt ilman satulaa, ja kun Willi oli mukavasti avuilla ja suorana (=selkä oikeassa asennossa) käynnissä, laitoin satulan selkään ravi- ja laukkatyöskentelyä varten. Heti kun satula oli selässä, Willi muuttui kovemmaksi suusta ja vinoutui, myös käynnissä, joten parin kokeilun jälkeen totesin, että satula on kertakaikkiaan laitettava vaihtoon. Olen sen jälkeen ratsastellut säästeliäästi ilman satulaa, jopa valmennuksissa. Päivittäin en halua selkään kivuta, kun ei ole satulaa jakamassa painoa selässä optimaalisesti. Mutta tiettyjä juttuja en pysty maasta käsin Willin kanssa tekemään, ja liikkumattomuus on pahinta mitä Willin selälle voi tehdä. Joulun molemmin puolin pidin jakson hiukan kevyempää liikuntaa ja enemmän maastokävelyitä ja leikkimistä maneesissa, ihan meidän molempien päänuppien tuulettamiseksi, ja se näkyi valitettavasti heti Willin suoruudessa.

Pohdiskellessani Willin ongelmallista selkää ja sen satulointikiukuttelua tuli mieleen myös se vaihtoehto, että olisiko sillä jotain vatsahaavan tynkää. Sen elämä on pyritty järjestämään niin, että riskin pitäisi olla pieni; käytännössä vapaa heinä (karsinassa slow feeding kaukalo, tarhassa heinä vapaasti), kokopäivätarhaus, (tosin tällä hetkellä taas yksin, kun nuorineiti Sissi 2-vee siirtyi tammalaumaan), vain vähän väkirehua (tällä hetkellä 1 l kauraa päivässä, mulle tullessa se söi 3 l kauraa/pvä) ja aika vakiorutiinit muutenkin elämässä. Talli on ratsastuskoulu, mutta pienehkö ja rauhallinen sellainen, joten mitään hälinää Willi ei joudu tallissa kuuntelemaan. Kaikesta tästä huolimatta olin epäilevä, varsinkin kun Willin lanta alkoi tuoksahtaa normaalia väkevämmältä. Willin käytöksessä oli monia muitakin, tosin lieviä oireita ja pieniä merkkejä, jotka voisivat selän ongelmien sijaan selittyä myös vatsahaavalla. Onnituin lopulta suggeroimaan itseni siihen pisteeseen, että lähes itku kurkussa olin ihan varma, että se on koko vuoden kärsinyt kamalista vatsatuskista. Viimeinen pisara oli, kun sain aamulla viestin tallin omistajalta, että Willi oli yöllä syönyt huonosti ja jättänyt paljon sekä heinää että greenline-mössöä kuppiin. Iltamössön syömättömyys ei sinänsä ole mitään uutta, Willi jättää usein osan kuppiin, mutta se miksi heinä ei ollut kelvannut, on mysteeri. Muuten se oli normaalin pirteä, ei lämpöä, vatsa toimi jne. Joten ei muuta kuin aikaa varaamaan klinikalle (johan meidän edellisestä reissusta oli puoli vuotta!) Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi; ei hiekkakertymiä, ei vatsahaavaa. Tähystyksessä näkyi vanha arpi, joten jossain vaiheessa elämäänsä Willillä on ollut vatsahaava, mutta se oli jo aikaa sitten täysin parantunut. Tuliaisiksi (ison laskun lisäksi) saatiin omistajalle mielenrauha (priceless!) sekä laajakirjoinen matolääke, siltä varalta että syksyn madotus ei ole ollut riittävän tehokas. Se voisi kuulemma selittää lannan tuoksun. Kerrankin voin sanoa, että ihanaa olla väärässä!

Hähää!

Haa, blogin ulkoasu on muuttunut, se ei ole enää pelkkää mustaa tekstiä valkoisella pohjalla! Mitään värien iloittelua tämä blogi ei vieläkään ole, (eikä varmaaan koskaan tule olemaankaan), sillä tunnustan, että mulla on ongelmia värien kanssa. Noin niinkuin yleisellä tasolla mulla ei ole varsinaisesti mitään värejä vastaan, mutta jos pitää valita joku, niin en kerta kaikkiaan saa pakotettua itseäni valitsemaan mitään kovin räikeää väriä. Onneksi mustan ja valkoisen välille mahtuu vaikka kuinka paljon kauniita harmaaan sävyjä. Bannerissa loikkii Willi, joka leikki tänään (tai eilen, kun tarkemmin katsoo kelloa...) lentokonetta, ja koitti loikkaamalla päästä irtautumaan maneesin hiekasta liitelemään ylempiin sfääreihin. Valitettavasti sillä on massaa sen verran, että gravitaatio kutsui sen takaisin maan pinnalle, vaikka muuvit olivatkin välillä aika näyttäviä. Suurkiitokset Linnille jälleen kerran kuvaajana toimimisesta!

 

Willin lentoinnostus johtui siitä, että halusin vaihtelun vuoksi tarjota Willille mahdollisuuden hiukan jumpata esteitä. Koska edelleen mennään mahdollisimman paljon ilman satulaa, enkä ilman satulaa aio tuon kumipallon selässä hypätä, rakennettiin maneesiin irtohypytyskuja, jossa oli maapuomi, ristikko-ristikko in-and-out välein, ja lopuksi yhden laukka-askeleen etäisyydellä pieni okseri. Koska tarkoitus oli vain saada Willille hiukan vaihtelevaa liikuntaa ja jumppaa selälle ilman suurta rasitusta jaloille, pidettiin esteen ihan minimaalisen pieninä. Suurimmillaankin okseri oli arviolta ehkä 60 cm korkea. Vaikka esteiden korkeus ei päätä huumannut, esitti Willi varsin ilmavia loikkia, tosin lähinnä estekujan jälkeen.

Varsinaisista hypyistä ei ole kuvia, mutta tässä kuvakooste estekujan jälkeisistä riemuloikista, josta tuo bannerin kuvakin on otettu. Valitettavasti liikkuvasta kohteesta on vaikea saada kännykkäkameralla teräviä kuvia, joten alastulo on hiukan sumuinen. Turkooseista suojista näkee kuitenkin missä tassut suunnilleen liikkuvat.

 

 

Unidentified flyig object? Huomaa keskikuvassa vasemman etujalan ilmava liikerata.

Hajatelmia

Tällä hetkellä päässä pyörii (taas) moniakin asioita, joista voisi kaikista kirjoittaa vaikka romaanin, mutta koitan tällä kertaa poimia muutamia tärkeimpiä lyhyesti:

• Satula: Willi on alkanut hiukan reagoida satulointiin, ja ratsastaessa se on taas muuttunut hankalammaksi. Se on helposti jännittynyt, hetkittäin vahva edestä ja vastustelee esim. laukannostoja. Satulaa olen epäillyt syyksi jo jonkin aikaa, ja nyt epäilykset vahvistuivat, kun sen selässä ja lapojen takana karvat alkavat kihartua. Kesällä ostettu satula on jäämässä pieneksi, kun Willin selkä on muuttunut. En halua kipeyttää Willin ennestään herkkää selkää huonosti istuvalla satulalla, joten maanantaina tulee Balance-satuloiden esittelijä ja "Test Ride Facilitator" tsekkaamaan, löytyisikö Willille sopivaa satulaa. Balance-satuloiden idea on, että satula on leveämpi kuin hevonen, ja satulan alle laitetaan pehmusteita, joiden avulla satula tulee oikeaan asentoon ja jotka mahdollistavat hevosen selän ja lihasten vapaamman liikkumisen kuin tavanomaisesti sovitetun satulan kanssa. Olen aiemmin suhtautunut hiukan skeptisesti ylimääräisiin fyllinkeihin satuloiden alla, mutta katsotaan miltä satula Willin mielestä tuntuu. Ja sanomattakin on selvää, että siihen asti kun sopiva satula löytyy, täytyy taas koittaa keksiä vaihtoehtoisia liikutustapoja, ja ratsastaa satulan kanssa säästeliäästi. Onneksi tästä on keväältä ja kesältä jo melkoisesti kokemusta.

•  Horse's natural cadence: Jean Luc Cornille puhuu Science of Motion-sivuillaan hevosen luonnollisesta tahdista (niin sen kai voisi suomentaa?), joka on se tahti, jossa liikkuen hevonen liikkuu mahdollisimman energiataloudellisesti ja vaivattomasti. Tällöin hevonen liikkuu  rentoa, rauhallista hölkkää, joka on usein tahdiltaan hitaampaa kuin mitä näkee ihmisten pyytävän hevoseltaan. Turhan usein hevonen ratsastetaan kiireiseksi, jolloin se juoksee ratsastajan apuja karkuun epätahdissa ja epätasapainossa, jännittyen ja/tai painuen etupainoiseksi. Oikean tahdin voi löytää ratsastamalla hidasta kevyttä ravia, antaen hevoselle hyvin kevyen tuntuman ja vapauden edestä, ja kevennyksen tahtia hidastamalla säätelemällä hevosen ravin tahtia. Kun ravi tuntuu tahdikkaalta, vaivattomalta, rauhalliselta ja askellus joustavalta, on hevonen löytänyt oman luonnollisen rytminsä. Tämä on se tahti, jossa hevosta pitäisi ratsastaa, koska vain silloin se voi käyttää itseään tehokkaasti. Tässä tahdissa hevosen "jousitus" (=jalkojen jänteet ja ligamentit) toimii tehokkaimmin, ja hevonen pääsee käyttämään sen nerokasta liikemekanismia parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla vältytään monilta rasitusvammoilta. Willin kanssa tätä on harjoiteltu juurikin hissuttelemalla mummoravia, mutta nyt kun Willi on vahvistunut ja löytänyt itsestään uusia ulottuvuuksia (kirjaimellisesti, välillä liikutaan liiaksikin vertikaalisuunnassa!), huomaan että se haluaa itse liikkua isommin, mutta säilyttää samalla hyvän tahdin. Tänään tämä korostui, kun juoksutin sitä liinassa, ja näin maasta käsin miten se liikkui. Ennen liinan päässä olen pyytänyt ja Willi itse tarjonnutkin aika verkkaista ja leppoisaa, pientä ravia, mutta tänään se liikkui erittäin halukkaasti ja tarmokkaasti, kuitenkin kiirehtimättä. Ratsastaessa olen tuntenut, miten se pystyy paljon paremmin jo itse nostamaan ja kantamaan rintakehää ylempänä (tämän tuntee siitä, että raviin tulee joustoa, kuin hevonen olisi jousitettu), mutta nyt näin omin silmin myös takajalkojen parantuneen liikkeen. Piti ihan toppuutella, ettei se innostunut liian vauhdikkaasti liikkumaan. (Tai no, innostuihan se, taas piti lopuksi tasoitella maneesiin ilmestyneitä kuoppia, kun arviolta 700 kg runtaisee takasillaan kunnolla vauhtia... Laitan sen keväällä kyntöhommiin pellolle, tienatkoon itse kauransa, sen verran hyvin se möyhentää maata mennessään!)

•  "The only constant is change": Pätee elämään yleensä, mutta hevosiin erityisesti. Willi on muuttunut fyysisesti, mutta myös henkisesti. Se on voimistunut ja on nykyään paljon energisempi, ja ilmeisen tietoinen tästä itsekin. Sen tuntee myös ratsastaessa, välillä on olo kuin ruutitynnyrin päällä. Osa jännityksestä on negatiivista, ja liittyy varmaan mm. huonosti istuvaan satulaan (ja epäilemättä myös taitamattomaan ratsastajaan), mutta paljon on myös uutta liikkumisen intoa, jonka saa hyvinä hetkinä kanavoitua oikeisiin asioihin. Mutta välillä pelkään, että ollaanko kohta sellaisessa tilanteessa, että hevonen kehittyy nopeammin kuin ratsastaja, ja siitä tulee liian hankala ratsastettava minulle? Mariakin sanoi, että tuntee nykyään takamuksessaan Willissä paljon enemmän voimaa, ja jos se päättää lähteä, niin ratsastajasta tulee saman tien matkustaja. Onneksi se on kuitenkin peruskiltti, vaikkei aina käyttäydykään ihan niin "perusjärkevästi" kuin ennen. Esimerkiksi tällä viikolla tallissa kävi koululaisryhmä tutustumassa talliin, kun olin laittamassa Williä kuntoon. Vieraat käyttäytyivät esimerkillisen rauhallisesti, mutta kun iso ryhmä tuli tallin käytävää pitkin lähemmäs Willin karsinaa, herra pyöri puhisten ja pöristen ympäriinsä. Vanha Willi ei olisi näin voimakkaasti reagoinut, korkeintaan nostanut päänsä heinistä ja jäänyt hetkeksi tuijottamaan. Tietyissä tilanteissa on tietysti hyvä, että se on herkistynyt, kunhan ei mene liiallisuuksiin. Ehkä sen todellinen luonne alkaa näkyä, kun se alkaa olla fyysisesti paremmassa kunnossa. Eipä näiden kanssa ole vaaraa, että kävisi harrastus turhan tylsäksi!

(Jahas, ja tämän piti olla tiivis kirjoitus... No en näköjään osaa olla niin ytimekäs kuin haluaisin, mutta se ei kai tullut kenellekään yllätyksenä! ;) )

Kehitys kehittyy. Ja niin mekin!

Jee, hyvin menee, mutta menköön! Taas on lyhyessä ajassa tapahtunut paljon, onko siitä vain reilu kuukausi, kun viimeksi kirjoittelin? Tuntuu, että sen jälkeen on ehtinyt tapahtua miljoona asiaa.

Niistä merkittävin on varmaan meidän taustatiimiin liittynyt uusi jäsen, Maria, joka käy kerran viikossa tai kahdessa, ja mun lisäksi valmentaa Williä erikseen, eli käsittelee maasta ja ratsastaa Willillä joka kerta. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti entuudestaan, mutta olin nähnyt hänen ratsastavan ja työskentelevän oman hevosensa kanssa, ja jälki oli varsin vakuuttavaa. Häneltä saan todella hyvin palautetta Willin kehityksestä, koska hän näkee ja ennen kaikkea tuntee selästä käsin niin paljon enemmän hevosesta kuin minä, ja toisaalta hänellä ei ole rasitteena ennakkokäsitystä Willin vaivoista kuten mulla, joten hän voi objektiivisemmin havainnoida, miten hevonen tässä hetkessä toimii ja mitä se juuri nyt tarjoaa ratsastajalle. Mua vaivasi pitkään se, että aina jos Willi tuntui ratsastaessa vähän könköltä ja menetti tahdin, niin itse vähän lamaannuin ja tulin epävarmaksi, kun en voinut olla varma johtuuko vaikeudet kivusta vai jostain muusta. Maria vakuutti, että hänen mukaansa Willi ei tunnu tällä hetkellä kipeältä, vaan hetkelliset jännittymiset ja vaikeudet liikkua johtuvat enemmän kipumuistista ja toisaalta pinttyneestä tavasta liikkua väärin (ja tässä Willi on kuulemma erittäin taitava!). Kun siltä pyydetään jotain uutta, joka tuntuu vähän vaikealta, on sen ensireaktio jännittyä tai se menettää muuten tasapainon. Ja sehän on ihan luonnollista, tietäähän meistä kaikki miten vaikeaa on luopua esim. jostain vanhasta virheellisestä asennosta hevosen selässä ja opetella istumaan uudella tavalla. Vanha, väärä asento tuntuu oikealta ja vakaalta, ja korjaus parempaan asentoon saattaa tuntua todella vinolta ja hankalalta. Ja meille ihmisille voi sentään selittää, että kyllä, nyt sinä istut paremmin, mutta hevosen kanssa kommunikointi tapahtuu vain kehon kielellä, joten sille pitää antaa enemmän aikaa löytää uusi tapa ja vielä kauemmin menee, että muutos on pysyvä. Siksi onkin oikeastaan aika ällistyttävää, miten suuri muutos viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut.

Tällä hetkellä meillä on meneillään todellinen superviikko, johon mahtuu kolme(!) valmennusta; maanantaina kävi Mini, tänään Maria ja sunnuntaina pitäisi uskaltautua Jennan estetunnille! Maanantaina sain jo syyn hymyillä leveästi, kun Mini totesi, että Willi liikkuu paremmin kuin hän on ikinä nähnyt, ja voimme ruveta tekemään vaativampia tehtäviä. Willin suoristaminen ja rangan oikeaan asentoon saaminen onnistuu paljon nopeammin, ja Willi osaa säilyttää selän oikean asennon itsekin paremmin, mikä on helpottanut siirtymisiä raviin ja parantanut ravin laatua. Myös suunnnan vaihdot ja kahdeksikot ravissa sujuvat tahdikkaammin ja tasapainoisemmin. Willin ratsastus ei ole enää pelkkää fysioterapiaa (selän asennon korjaamista, suoristamista ja takajalkojen jumppaa), vaan nyt voidaan enemmän puuttua ratsastuksellisiinkin asioihin, ja (hurraaa....) myös ratsastajan asentoon! Olen  hevoselleni velkaa sen, että alan itsekin treenaamaan keskivartalon korsettilihaksia ja venyttelemään, ettei minusta tule liian raskas ja epämukava taakka selässä kannettavaksi. Lisätreeniä tarvitaan myös siksi, että nyt Willi liikkuu paljon isommin kuin ennen, joten siellä kyydissä jäntevänä pysyminen vaatii oikeasti hiukan enemmän ratsastajalta. Toisaalta sen liikkeet ovat paljon tahdikkaammat, ja tahtirikkoja ja kompurointeja tulee paljon vähemmän, joten vaikka liike on iso, on siellä enimmäkseen oikeastaan aika miellyttävää istua. Hetkellisiä wau-fiiliksiä sain kokea, kun pelkällä istunnalla hidastettiin ravia, ja Willi otti muutamia todella laadukkaita askeleita. Ei se vielä varmaan ole kovin lähellä koottua ravia, mutta muutamia hiukan harjoitusravia kootumpia, ja silti energisiä askeleita saatiin aikaan.

 

Myös Marian kanssa tänään tehtiin paljon enemmän ja vaativampia asioita kuin ennen. Maria mm. pyysi Williä väistämään myös laukassa, ja vaati siltä muutenkin enemmän. Maria sanoi, että tänään vasen takanen tuntui hitaammalta kuin oikea, joka on tähän asti ollut se heikompi jalka. Neuroottinen kun olen, heti ajattelin että onko vasemmassa takasessa jotain vikaa, mutta minulle vakuuteltiin (taas kerran...) että se on ihan normaalia ja oikeastaan toivottavaakin, että ongelmakohdat siirtyvät paikasta toiseen. Oikean takasen koordinaatio on parantunut, joten se saa vasemman puolen vaikuttamaan heikommalta. Läksyksi saimme harjoiteltavaksi uuden tehtävän: Ympyrällä haetaan ensin kyljen pehmeä taivutus asettamalla sisään, pyytämällä sisätakajalkaa väistämään ulos samalla kun hevonen kantaa ulkolavan ja astuu ulkoetujalalla pidemmälle eteen. Tätä olemme tehneet tähänkin asti, mutta nyt lisätään siihen vielä takaosan tuominen sisään, niin että kyljen taivutus säilyy pehmeänä. Tämä tuntui vähän hankalalta, ja Willi helposti haluaa suoristaa kyljen kun siirrän takaosan sisälle, mutta muutama hyvä askel saatiin aikaan. Tärkeää olisi saada säilytettyä selän oikea rotaatio, ja tämä on haastavaa. Nämä harjoitukset vaativat myös minulta vielä aika lailla prosessoritehoja, eli pitäisi saada ensin omaan kroppaan tunne siitä mitä ja miten tätä hevoselta pyytää, ja miten erottaa ne hyvät ja huonot askeleet. Maria lyhensi mun jalustimia yhdellä reiällä, koska tuntui että mun lonkat eivät meinanneet antaa periksi ja jalkojen siirtäminen (sisäjalka eteen, ulkojalka taakse) tuntui jo vaikealta. Willi kun ei ole mikään silakka malliltaan, niin mun jäykät lonkat on välillä aika kovilla. Mainitsinko jo ratsastajan itselleen määräämän venyttelykuurin? ;) Laukkaa parannettiin pyytämällä ympyrällä muutaman askeleen verran takaosaa ulos, ja sitten ratsastamalla muutama askel suoraan, jolloin saatiin hyviä laukka-askeleita ja myös hidas vasen takajalka tuli nopeammin ja syvemälle alle.

Pari viikkoa taaksepäin sain myös havaintoesityksen siitä, miten herkkä hevonen voi olla, ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Willi vastusteli aika voimakkaasti, kun Maria pyysi sitä maastakäsin peruuttamaan, ja tuntui että se oli taantunut taas lähtöpisteeseen, vaikka edellisellä viikolla se oli ollut oikein vetreä ja peruuttanut paljon paremmin. Kun tätä pohdittiin, kerroin että sillä on ollut jaloissa hiukan riviä ja jotain kuraruven tapaista, ja se oli hiukan turvottanut sen toista takasta. Maria sanoi, että se voi ihan hyvin riittää syyksi siihen, että Willi protestoi, vaikka fyysisesti näytti olevan ihan kykenevä peruuttamaan. Hän kertoi hyvän esimerkin hevosen kipumuistista, ja miten voimakas vaikutus sillä voi olla. Hänen oman hevosensa silmävamma oli nimittäin saanut vanhat, jo parantuneet takapään jumit palaamaan, eli pienikin ongelma jossain saa hevosen palaamaan vanhoihin rutiineihin ja toimintatapoihin. Minusta tämä on kiehtovaa, ja sellainen asia, mikä täytyy muistaa pitää mielessä aina kun näiden eläinten kanssa toimii. Hevonen ei tee tätä kiukutellakseen, vaan se suojelee itseään ainoalla tavalla jonka se osaa. Hevosen selviytyminen on vuosituhansien ajan riippunut täysin sen kyvystä liikkua ja paeta saalistajia, joten sen liikkumista säätelevä järjestelmä on herkkä ja monimutkainen systeemi.

Vielä on edessä meidän ihka ensimmäinen estetunti sunnuntaina. Olen muutaman kerran itsekseni hypännyt Willillä pientä ristikkoa, jos maneesissa on ollut esteitä. Willi on välillä varsin rasittava, kun se vaan kyttäilee toiveikkaana esteitä, eikä malttaisi millään keskittyä sileän työskentelyyn, joten mennään nyt ihan ammattilaisen silmien alle hakemaan oppia tähänkin lajiin. Willin edellinen omistaja kertoi, että Willi hyppää mielellään ja hyvin, tosin jarrut kuulemma saattavat olla hakusessa. Saa nähdä millainen show sunnuntaista tulee, Willi on nimittäin muutenkin pöllöillyt normaalia enemmän viime aikoina. Osittain kyseessä on varmaan ihan positiivinen ilmiö, eli Willin parantunut fysiikka ja kehonhallinta, joten se pystyy esittämään vauhdikkaampia moveja kuin ennen. Ehkä "reaktiivisempi" olisi paras sana kuvaamaan sitä, eli pienet kolinat aiheuttavat herkemmin ja voimakkaampia reaktioita kuin ennen, mutta ainakaan toistaiseksi (kop kop...) se ei ole mitään megatyhmää tai vaarallista tehnyt. Yleensä pörinät saa hallintaan kun patistaa sitä tekemään tiukasti töitä ja esim. väistättää sivulle tai ratsastaa avoa pelottavien paikkojen ohi. Ja mikäs sen mahtavampaa kun sen ylimääräisen energian saa kohdistettua oikeaan suuntaan, silloin saa nautiskella aika mahtavasta schwungista liikkeessä!

Kuolleena syntynyt idea?

Jahas, hiljaista on ollut blogirintamalla, olikohan koko blogin perustaminen kuolleena syntynyt idea? Pään sisällä kummittelee vaikka kuinka monta tarinaa ja juttua (toinen toistaan oivaltavampaa, hauskempaa ja opettavaisempaa, kuinkas muuten), mutta niiden siirtäminen tietokoneen ruudulle on osoittautunut ylivoimaisen vaikeaksi. No, jos nyt taas kuitenkin koittaisin...

Huh miten aika on kulunut nopeasti, talvi lähestyy, ja vuosi maalla asustelua tulee talven myötä täyteen. Kavioliittokin on jo vakiintunut tuttuihin uomiinsa, kohta tulee 8 kk täyteen yhteiseloa Willin kanssa. Alku oli enemmän kuin takkuinen, eikä tässä ihan selvillä vesillä vieläkään olla, mutta ainakin parin viime kuukauden aikana on tapahtunut merkittävää edistymistä. Mutta otetaan nopea katsaus siihen, mitä tähän mennessä on ehtinyt sattua ja tapahtua.

Viimeksi kun kirjoittelin tänne, kehuin kuinka hienosti hevoseni liikkui osaavan ohjasajajan käsittelyssä. No se hieno liikkuminen alkoi kuitenkin pikkuhiljaa hiipua, ja vaihtui epämääräiseen, maahan sidottuun raviin, kiukutteluun ja tunnottomaksi muuttuneeseen suuhun. Satula oli jo aiemmin todettu kelvottomaksi, ja ratsastus vaihtunut maasta käsittelyyn ja juoksutukseen, kuten taisin jo edellisessä postauksessa mainita. Eli ei kun eläinlääkäriä paikalle, ja siitä edelleen klinikalle tarkempiin tutkimuksiin. Siellä Willin vasen kinner puudutettiin, mikä selvästi paransi sen liikkumista, joten kintereeseen pistettiin kunnon annos kortisonia. Nopea keikka, ja ei kun kotiin jatkamaan harjoituksia.

Ilo helposti hoidettavasta niveltulehduksesta vaihtui kesän kuluessa kuitenkin isommaksi huoleksi, että edelleen jokin on poskellaan, koska klinikkareissun jälkeisen hetkellisen piristymisen jälkeen edistystä ei enää tapahtunutkaan, vaan tuntui, että Willin liike taantui taas huonompaan suuntaan. Ei auttanut muu, kuin lainata isukilta auto, ja lähteä (ihan itse, ekaa kertaa!) kyyditsemään herraa uudestaan kohti Hyvinkään hevossairaalaa tarkempiin tutkimuksiin. Tällä kertaa ronklattiinkin sitten ihan huolella, puudutettiin, ultrattiin, röntgenkuvattiin jne. lähes kaikki mahdollinen hevosesta. Mitään maailmaan mullistavia uusia löydöksiä ei löytynyt (mikä on toisaalta kai hyvä, mutta toisaalta ei myöskään anna yksiselitteistä syytä liikkumisen vaikeuteen), ainoastaan ultrassa näkyi pientä muutosta oikealla puolella SI-nivelessä. Hoitokokeiluna Willille pistettiin kortisonia tällä kertaa selkään (viiteen nikamaväliin, joista kolme näkyy röntgenkuvassa kaventuneina, ja kahteen seuraavaan, joiden alueen ulkoisessa painelussa Willi hiukan aristi) sekä molemmille puolille pyllyn päälle SI-niveleen. Selkää ei tällä kertaa röntgenkuvattu, mutta nuo nikamavälilöydökset oli tiedossa jo ostotarkastuksen perusteella, ja selän ultraäänitutkimuksessa selästä ei löytynyt muuten mitään ongelmaa. Vasemman takasen puudutuksilla ei ollut mitään vaikutusta liikkeeseen, joten kipu ei todennäköisesti ole siellä. Sovittiin, että jos tämä hoito ei auta, seuraava vaihtoehto on tulla syksyllä vielä uudestaan, jolloin hevonen jäisi klinikalle sisään, ja sille tehtäisiin skintigrafiatutkimus. Ah, kuulostaa ihanan kalliilta... 

Tässä vaiheessa elettiin jo heinäkuuta. Vaikka takaraivossa kävi jo pieni epäilyksen häivähdys, että tuleeko tästä hevosesta enää ikinä ratsua, pientä lohtua toi eläinlääkärin kommentit kovasti parantuneesta lihaskunnosta selässä. Eli jotain se lukemattomien tuntien tallaaminen hevosta taluttaen metsätiellä, puomien yli ja liinan päässä pyörittely on auttanut. Toisaalta pessimisti voisi ajatella, että miksi parantuneesta lihaskunnosta huolimatta hevosen liikkuminen ei vaan parane... Onneksi mä olen pohjimmiltani yltiöoptimisti!

Merkittävä edistysaskel "Willistäkö ratsuhevonen"-projektissa oli vihdoin satulan löytyminen! Pitkällisten pohdintojen jälkeen päädyin ostamaan joustorunkoisen satulan (tällaisen!). Satula on pituudeltaan pienin mahdollinen, poniini-kokoa 16,5", mutta minkäs teet, kun isolla hevosella on onnettoman lyhyt selkä! Ratsastajan täytyy vaan sopeutua ja mahduttaa takapuolensa ja jalkansa sitten pienempään penkkiin. Onneksi polvitukien paikkaa voi säätää, ja siten saan hiukan lisätilaa jaloille. Vertailun vuoksi Willin edellinen satula oli kokoa 18", joten voitte kuvitella miksi se oli niin epäsopiva... Satula näyttää ihan tavalliselta koulusatulalta, ja on hyvän tuntuista nahkaa. Se on todella pehmeä ja mukava istua, enkä ole huomannut merkittävää eroa tavalliseen kovarunkoiseen satulaan verrattuna siinä istumisessa. Hevosen selän liikkeet tuntuvat nykyään ehkä hiukan paremmin satulan läpi omaan takapuoleen, mutta toisaalta tämä vaikutelma voi johtua myös siitä, että harjoittelun myötä olen oppinut tuntemaan ja tiedostamaan paremmin missä asennossa Willin selkä on, kun olen joutunut tietoisesti tarkkailemaan selän toimintaa.

Satulaakin merkittävämpi asia on kuitenkin ollut osaavan valmentajan löytyminen! Kävin ensimmäisen kerran jo kesäkuussa, kun Willillä vielä vain käveltiin ilman satulaa, Gunilla "Mini" Wahlbergin tunnilla. Mini käy tallillamme säännöllisen epäsäännollisesti, noin kerran kuukaudessa tai kolmessa viikossa. Mini avasi mun silmät ihan uuteen maailmaan, eli hevosen biomekaniikkaan, ja sen mukana tuomaan syvempään ymmärrykseen siitä, miten ja miksi hevosen tulisi liikkua pysyäkseen terveenä. Käynnissäkin voi tehdä ihan uskomattoman paljon asioita, ja oikeastaan tästä ensimmäisestä Minin tunnista käynnistyi todenteolla Willin lihaksiston rakennusurakka ja kuntoutus. Syksyn tullen olemme olleet nyt muutaman kerran yksityistunnillakin, ja Mini on potkinut mua eteenpäin ravaamaan ja laukkaamaan Willillä, kun meinasin itse jämähtää turvalliseen käynnissä työskentelyyn (joka on meille jo aika helppoa, ja tietysti ihan hyödyllistä sekin, mutta ei enää tässä vaiheessa pelkästään riitä). Se on se tuttu sanonta, että on se mukavuusalue, ja sitten se paikka missä "the magic happens". Mini käy harmillisen harvoin, ja yksin pakertaessa ehtii moneen kertaa epäilys ja epätoivo hiipiä puseroon, mutta onneksi onnistumisiakin on tullut, ja aina Minin tunneilla tuntuu, että joka kerta saavutamme taas uusia merkittäviä edistysaskeleita.

No niin, tällä hetkellä siis Willi liikkuu joka päivä, hyvänä päivänä oikein hyvin, huonona päivänä hiukan huonommin. Yleensä ratsastan, mutta pidän sillä edelleen vähintään yhden päivän viikossa ilman satulaa, ratsastajan painoa selässä ja kuolaimia suussa. Näinä päivinä toisinaan vaan kävellään metsätiellä ja ihastellaan syksyisiä maisemia, tai sitten työskennellään maastakäsin hevosen vierellä kävellen tai juoksuttaen. En missään nimessä ole vielä kovin taitava juoksuttaja, ja hevosen vierestä maasta työskentely on todella hyvin alkeellisella tasolla, mutta koko ajan oma silmä ja komminukointi hevosen kanssa kehittyy. Willi on siitä kiitollinen harjoituskappale, että se sietää aika hyvin epämääräisiä, huonosti ajoitettuja tai liioiteltuja apuja ja kehonkieltä pimahtamatta, mutta toisaalta on hyvinkin herkkä heti kun saan itseni järjestykseen, ja onnistun pienillä eleillä viestittämään mitä hevoselta haluan. Erilaisista raippamerkeistä Willi osaa lähteä liikkeelle/lisätä vauhtia (joko kevyt kosketus raipan päällä, tai vain raipan nostaminen vaakatasoon hevosen vieressä/raipan osoittaminen kylkeä kohti, riippuen siitä missä kohdassa olen itse hevoseen nähden), pysähtyä (raipalla silittäminen) ja väistää etuosalla poispäin minusta esim. suurentaen ympyrää (raipalla osoitetaan kohti etujalkoja, raipan pää maassa, tarvittaessa naputan raipalla maata). Liinassa sujuu myös suunnan vaihtaminen s-linjalla käynnissä, ilman että minun täytyy mennä hevosen luokse ja kääntää se. Askellajista toiseen siirtyminen onnistuu sanallisesti, ollaan myös harjoiteltu esim. suoraan ravista pysähtymistä ja laukan nostamista käynnistä.

Vaikka tuntuu, että pitkä tie kuopan pohjalta ollaan jo tultu, niin toisaalta ihan alkutekijöissä ollaan siihen nähden, mitä kuvittelin, että oman hevosen kanssa tässä vaiheessa tekisin. Kuvitelmat, unelmat ja tavoitteet ovat vaihtuneet moneen kertaan, kun hevosen omistamisen realiteetit ovat tulleet vastaan. Toisaalta oppimiskäyrä on ollut ihan huiman nouseva, ja hevosharrastukseen on tullut monia uusia tasoja, joita en osannut villeimmissä unelmissakaan kuvitella etukäteen. Willistä piti tulla minulle (harraste)kilpahevonen, jonka kanssa treenattaisiin koulukiemuroita ja käytäisiin aina tilaisuuden tullen testaamassa tasoamme kisoissa. Tällä hetkellä kilpaileminen tuntuu kaukaiselta, mutta myös aika toisarvoiselta asialta, ja sen sijaan tämän hetken tavoitteet on ihan muualla. Unelmoin siitä, että minulla on jonain päivänä, vuosien päästä ihana, komea musta herrasmies, joka on korkeasta iästä huolimatta terve, kestävällä tavalla treenattu ja iloinen, luottavainen kumppani, ja jonka kanssa voimme yhä edelleen tavoitella uusia haasteita. Tämän voisi kiteyttää hyvin Bent Branderupin sanoin: "Dressage is for the horse, the horse is not for the dressage!"

Maailman hienoin hevonen!

Mulla on maailman hienoin hevonen! Jestas että se osaa liikkua! Ja hyvä niin, sillä ensimmäinen kuukausi hevosen omistajana on ollut hyvin tunnepitoinen, eikä huoliltakaan ole säästytty.

Pakitetaan siis hiukan taaksepäin. Willi on ollut mun oma kohta kuukauden verran, ja matkaan on mahtunut monenlaista mutkaa. Heti alkuun muutama päivä vaan käveltiin, koska satula oli juuri topattu, ja se piti sisäänratsastaa. Sitten Willi riehui tarhassa kengän irti yhdestä jalasta, ja kengittäjää jouduttiin odottelemaan aika monta päivää. Pariin otteeseen Willi on onnistunut telomaan jalkojaankin tarhassa, mutta haavat ovat onneksi olleet pieniä ja pinnallisia, eivätkä oikeastaan vaikuttaneet hevosen liikuttamiseen. Toisella kerralla pelästyin pahasti, kun aivan ruununrajassa oli hokinpolkema, joka ulottui kavion puolelle asti, mutta sekin lähti heti hyvin parantumaan, eikä jalka ole oikeastaan juurikaan turvotellut. Kuten Willin edellinen omistaja kertoi, herra ei ole kovin imppariherkkä (kop kop).

Kun nämä satula- ja kengitysasiat saatiin alta pois, pääsin kunnolla ratsastamaan Willillä. Se liikkui hiukan vaihtelevasti, välillä oli oikein pörhöllään ja jalka nousi, mutta välillä tuntui kovin jäykältä ja jopa hiukan haluttomalta liikkumaan. Tottakai pohdin kovasti syitä tähän, mutta koitin järkeillä, että tämä on vaan alkukankeutta, ja tilanne paranee, kun päästään sinuiksi toistemme kanssa. Sitten uutena piirteenä Willi alkoi todella protestoida laukannostoja, ja jopa pukitti muutaman kerran. Tämä oli jo selvä merkki, että kaikki ei ole kunnossa. Onneksi fysioterapeutti oli jo valmiiksi varattu tarkistamaan hevosta, ja mietin jo klinikkareissuakin. Laukannostoissa pukittaminen on tyypillistä, kun esim. satula on epäsopiva, joten sekin otettiin kriittiseen tarkasteluun. Satula on tullut hevosen mukana, mutta eihäs se silti takaa että se olisi sopiva. Toppauksessa korjattiin epätasaisesti painuneet pehmusteet, mutta muuten satulan sopivuutta ei tarkistettu. Minun silmään se näyttää hiukan ahtaalta edestä.

Fysioterapeutti Kaisa halusi ensin nähdä miten Willi liikkuu, ja huomasi sen kulkevan koko ajan takapää hiukan oikealla. Muutenkin hevonen näyttää olevan "katki" keskeltä, ts. etu- ja takapää eivät liiku ihan synkrossa. Willin selkä on röntgenkuvien perusteella hevosen heikko kohta, ja siitä täytyy pitää huolta oikealla ratsastuksella ja jumpalla. Tunnusteltuaan ja tarkasteltuaan Willin lihaksia Kaisa huomasi, että Willi on kauttaaltaan hiukan pinkeä oikealta puolelta, ja sen lihaksisto on toispuoleinen. Erityisesti hevosen takaosa tuntui olevan jumissa, eikä Willi halunnut kääntää takaosaa vasemmalle, vaikka Kaisa paineli "taikanappuloista" (refleksipisteistä). Tämä vaiva on varmaan ollut pidempiaikainen, en usko että olisin n. neljän viikon aikana ehtinyt näin pahasti "pilaamaan" hevosen lihaksistoa, mutta selvästi vähäisempi liikunta on pahentanut tilannetta, ja jumittanut lihaksia. Satulasta Kaisa oli samaa mieltä kanssani, se ei ehkä ole paras mahdollinen Willille. Onneksi satula-auto on tulossa parin viikon päästä, kun tallilla on muutama muukin satulaongelmista kärsivä. Sovittiin, että Kaisa tulee uudelleen käsittelemään Willin, kun satula on tarkistettu. Sillä aikaa täytyy keksiä vaihtoehtoisia tapoja liikuttaa hevosta ilman satulaa, ja jumpata jumittavaa takapäätä. Jotain vaikutusta Kaisan käsittelyllä oli heti, koska talutellessani Williä käsittelyn jälkeen se peruutti paljon vaivattommin kuin ennen. Yleensä sen on tuntunut olevan vaikea saada takajalkoja toimimaan peruutuksissa ja sivuttaisliikkeissä, joten niitä tehdään jatkossa jumppatarkoituksessa ilman ratsastajaa.

Tänään Willi pääsi toisen asiantuntijan käsittelyyn, kun Charlotta Turku tuli ohjasajamaan sitä. Lotta käy ajamassa naapurikarsinan Muumi-ponia, ja kysyin voisiko hän samalla keikalla ottaa Willinkin käsittelyyn. En tiedä onko Williä ennen ohjasajettu, mutta Lotta on sen verran rautainen ammattilainen tällä saralla, että varsin nopeasti sai Willin toimimaan hienosti. Hän teki aika pitkälle samoja havaintoja kuin Kaisa, eli takapää liiraa oikealla, ja Willi kantaa suuremman osan painostaan oikealla etujalalla. Nämä havainnot sopivat hyvin yhteen ratsain havaittujen ongelmien kanssa: vasemmassa kierroksessa Williä on vaikeampi taivuttaa, ja se karkaa helposti ulkopohjetta vasten käännöksissä, jos ei ole tarkkana ulkoapujen kanssa. Oikealle, joka on siis Willin vahvempi puoli, se on helpompi taivuttaa vahvalla sisäpohkeella. Tällä tavalla ratsastaen ei kuitenkaan pääse korjaamaan itse ongelmaa, eli hevosen luontaista vinoutta. Lotta näytti miten maneesin seinää voi käyttää apuna taivutuksissa estämässä takaosaa karkaamasta ulos, ja sanoi että parempi ratsastaa hevosta vasempaan kierrokseen aika suorana ja tehdä siitä suunnanmuutoksia, joilla saadaan se hetkittäin siirtämään paino vasemmalle. Jos yrittää liian pitkään vain taivuttaa vasemmalle, on suuri vaara että takapää karkaa, ja vaikka kaula näennäisesti taipuukin, todellisuudessa hevonen vahvistaa ennestään vahvaa oikeaa puoltaan kulkemalla takaosalla suurempaa uraa. Lotta puhui paljon hevosen vinoudesta ja miten sitä voidaan suoristaa, ja täytyy myöntää että en kaikkea ehtinyt kerralla sisäistää. Onneksi hän tulee viikon päästä uudestaan, jolloin voidaan jatkaa harjoituksia. Ehkä jossain vaiheessa minäkin uskallan tarttua puikkoihin ja opetella ajamaan, uskon sen olevan todella hyödyllistä liikuntaa Willin kaltaiselle hevoselle. Lopuksi Willi liikkui todella hienoa ja ennen kaikkea isoa ravia. Willillä on luonnostaan isot liikkeet, ja sen koko liikekapasiteettia on vaikea saada ratsain hevosesta ulos, kun ratsastajan paino ja heiluminen vaikeuttaa hevosen liikumista. Siksi on hyvä, että se pääsee säännöllisesti käyttämään itseään kunnolla ilman ratsastajan häirintää. Harmittaa, etten älynnyt kuvata videolle. Täytyy ensi kerralla napata pari pätkää ja laittaa muidenkin ihailtavaksi miten upea, hieno hevonen mulla on!

Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä olen erittäin positiivisen toiveikas Willin suhteen. Koitetaan saada satula-asia kuntoon ja jumpata hevosta lisää. Maastakäsittely on myös hyvä tapa tutustua ja vahvistaa suhdetta hevoseen. Huomenna ajattelin rakentaa puomeista jumpparadan, jotta saadaan Willi nostelemaan takajalkojaan. Katsotaan kompastuuko mun pikkuinen kouluponi kun sille laittaa kapuloita eteen. Ehkä jossain vaiheessa päästään ratsainkin treenaamaan tosissaan. Kiirettähän meillä ei ole.