The Truth. According to who...?

...vai whom? Whom cares!

(Hmm, jostain syystä olen tykästynyt englannin käyttöön otsikoinnissa. Moni asia on niin paljon nasevampi ilmaista englanniksi. Joten karhu kanssani.)

No, asiaan. Meninpä tuossa taannoin keväällä kommentoimaan erästä keskustelua naamakirjan "kuolaimetta, kengättä, kannuksetta"-ryhmässä. Siitähän meinasi soppa syntyä. Yhden ihanne on toisen kauhukuva. Keskustelun aiheena oli video, jossa Philippe Karl ratsasti yli kaksikymppisellä Odinillaan pelkkä kankiohja kädessä, suorittaen erinäisiä kouluratsastusliikkeitä. Menemättä sen tarkemmin videon sisältöön, kommentit vaihtelivat laidasta laitaan. Toisten mielestä video oli "karseeta katottavaa" (suora sitaatti), ja hevosparka viuhtoi hermostuneesti hännällään, kun ratsastaja nyppi sitä rajusti kankiohjasta ylöspäin ja kaiveli samalla pitkillä kannuksilla kylkiin. Toisten mielestä hevonen liikkui iloisesti ja korrektisti itseään kantaen, ja he kehuivat ratsastajan kevyttä tuntumaa. Minusta videolla liikkui tyytyväinen ja korrektisti ratsastettu sekä koulutettu hevonen, jonka hännän heilautuksista voisi arvailla, että sille esim. laukanvaihto vasemmasta oikealle saattoi olla vaikeampaa kuin toiseen suuntaan, mutta että siitä huolimatta se suoritti tehtävät hyvin ja hyvässä tasapainossa. Yritin löytä videota Youtubesta, mutta en onnistunut. Jos jotain kiinnostaa, sen varmaan löytää tuolta "kkk"-ryhmän sivuilta kun hiukan kaivelee taaksepäin. Vähän sen jälkeen osallistuin toiseen, erittäin hyvään ja vilkkaaseen keskusteluun toisessa FB-ryhmässä liittyen hevosen biomekaniikkaan, koulukseen jne., ja tämä keskustelu oli taas (enimmäkseen) erittäin miellyttävää seurattavaa. Tosin aina porukkaan mahtuu vähintään yksi inttäjä, joka ei hallitse keskustelun etikettiä tai ei muuten osaa ottaa muiden keskustelijoiden vasta-argumentteja kuuleviin korviinsa. Inttäjä vaan jatkaa oman agendansa jauhamista, vaikka muut keskustelijat puhuisivat ihan muista asioista. Nämä molemmat keskusteluketjut saivat minut taas jälleen kerran pohtimaan sitä, miten erilaisia totuuksia hevosmaailmasta löytyy.

Törmäsin jokin aika sitten todella oivaltavaan artikkeliin netissä. Otsikko kuului: "No, it's not your opinion. You're just wrong." Miten naulan kantaan sanottu! Miten (raivostuttavan) usein ihmiset kuittaavat vasta-argumentit aloittamalla oman argumenttinsa "minun mielestäni..."-fraasilla. On toki asioita, jotka ovat puhtaasti mielipidekysymyksiä, mutta myös paljon uskomuksia ja virheellisiä käsityksiä, joita ihmiset jääräpäisesti puolustavat "mielipiteinään". Artikkelissa esitettiin kaksi hyvin validia kysymystä, joita olisi kaikkien hyvä välillä pohtia:

1. Onko kyseessä todella mielipide? (Artikkelissa annettiin muutama kriteeri, joiden täytyy toteutua)
2. Jos kyseesssä on mielide, kuinka perusteltu se on, ja miksi olen tätä mieltä?

Mielipiteillä ja uskomuksilla on vissi ero. Mielipiteen totuusarvo määräytyy kunkin omassa päässä, siitä on vaikea kiistellä. Maksalaatikko maistuu pahalta. Mielipide. Totta, minun päässäni. Mutta uskomuksille täytyisi löytyä jonkinlainen ulkoinen referenssi, joiden pohjalta niiden todenperäisyyttä voi arvioida. Vaikka sinä uskot kuinka lujasti, ei se takaa, että olet oikeassa. Vaikka huutaisit omaa näkemystäsi kovempaa kuin muut, ei se tee siitä totta. Vaikka tuhannet tai jopa miljoonat olisivat kanssasi samaa mieltä, ei sekään takaa, että olet oikeassa. Toki jossain määrin se saattaa lisätä todennäköisyyttä, mutta ei sinällään ole tae totuudesta. Totuudesta kun ei voi äänestää. Tai huutaa kilpaa.

Ratsastusmaailma on täynnä uskomuksia, vanhoja käytäntöjä ja tapoja. Ja mielipiteitä. Usein kysymykseen "miksi" vastaukseksi saa "no siksi", "no se nyt vaan on niin" tai oma henkilökohtainen inhokkini, "näin on aina ennenkin tehty". Nuorenahan sitä uskoi mukisematta mitä ihmeellisimmät selitykset, ja harvoin tuli edes kysyttyä miksi. Sitä vaan tehtiin niin kuin käskettiin ja matkittiin esikuvia kyseenalaistamatta mitään. Nykyään olen tullut huomattavan kriittiseksi, eikä (lähes) mikään asema, titteli tai nimi pelkästään riitä vakuuttamaan minua. En tietenkään voi väittää olevani täysin immuuni tälle, ja jos Carl Hester väittää jotain, niin olen lähtökohtaisesti valmiimpi ainakin pohtimaan hänen totuuttaan kuin nimettömien nettiviisaiden julistusta. (On muuten asioita, joista olen eri mieltä kuin herra Hester.)

Miksi sitten ihmiset jaksavat kiistellä asioista, vaikka ovat ilmiselvästi (siis SINUN mielestäsi!) väärässä? Eivätkö ne tajua sitä? Miten ihmeessä ne eivät tajua? Miltä tuntuu olla väärässä? Näitä kysymyksiä on pohtinut “wrongologisti” Kathryn Schulz kirjassaan Being Wrong: Adventures in the Margin of Error sekä TED-puheessaan. Spoilaan seuraavassa hiukan juttua, joten jos haluat ensin kuunnella puheen, lopeta lukeminen tähän, ja palaa tekstiini myöhemmin. 

Willi ja Vera

"Being wrong feels like being right". Niin totta! Se, kun tajuat olevasi väärässä, tuntuu nöyryyttävältä, nololta, ärsyttävältä jne., mutta itsessään väärässä oleminen ei tunnu miltään. Jos et tiedä olevasi väärässä, kuvittelet olevasi oikeassa. Tuntuu ihan tyhmältä kirjoittaa näin itsestäänselviä asioita, mutta niinhän se on. Vertaus sarjakuvan Kelju K. Kojoottiin, joka säntää maantiekiitäjän perässä kielekkeen yli, ja jatkaa vielä juoksuaan ilmassa, kunnes tajuaa, että maa katosi jo alta, on harvinaisen osuva. Harva meistä kai haluaa olla väärässä. Ihmisillä on tapana toimia (mikäli resurssit sen sallivat) omien totuus- ja moraalikäsitystensä ohjaamina, uskoen, että heidän toimintansa on oikea tapa. Ja vaikkei sitä ääneen uskaltaisi tunnustaakaan, aika ajoin takaraivoon hiipii ajatus, että oma tapa on se ainoa oikea tapa. Muulla tavoin toimivat ihmiset ovat siis jollain tavalla väärässä, tai ainakin vähemmän oikeassa. Myönnän, syyllistyn tähän itsekin aika ajoin. Omaa toimintaa kohtaan on niin paljon vaikeampaa olla kriittinen kuin toisten touhuja kohtaan. Omat ajatukset ovat muka jotenkin arvokkaampia, fiksumpia ja ennen kaikkea oikeampia kuin toisin ajattelevien ja toimivien ihmisten. Sivistyneet ihmiset voivat kuitenkin olla asioista eri mieltä menemättä henkilökohtaisuuksiin ja toimia sulassa sovussa samassa yhteisössä, esim. tallilla.

Molemmille lukijoilleni on varmasti käynyt selväksi, että olen (lievästi sanottuna! :D ) innostunut tästä Science of Motion-jutusta. Siitä ollaan montaa mieltä, ja ainakin totuus.netin (lue: hevostalli.netin) mukaan menetelmä on itse saatanasta (tai vaihtoehtoisesti nössöjen tätien tapa tappaa hevosen luontainen eteenpäinpyrkimys, kun eivät ne muuten uskalla ratsastaa nykyaikaisilla, vireillä jalostusoreillaan...).Olen jo aikaa sitten lakannut murehtimasta sitä, mitä muut meidän touhuista ajattelevat, joten en vaivaa asialla päätäni yleensä sen suuremmin. Tämä menetelmä on minulle tarjonnut ainakin toistaiseksi parhaat argumentit teoriapuolella ja toimivat työkalut käytännössä. Olenko oikeassa vai väärässä tässä, kuka tietää?! Aika mahdollisesti näyttää, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen vielä suht tukevasti kovalla maaperällä. Beep-beep!

Kojootti ja hänen maantiekiitäjänsä etsimässä kouluratsastuksen syvintä olemusta. Kuva: Joanna Kultanen

Hell Yeah! (ts. miksi tarvitsen Maija Vilkkumaata elääkseni)

"Aja! Kaasu pohjaan! Aja! Tonne ohjaa!"

Tiedätkö sen tunteen, kun arki ahdistaa tai tuntuu muuten vaan kovin tylsältä ja harmaalta, ja tekee mieli paeta johonkin toiseen todellisuuteen? Jonnekin, missä kaikki, sinä itse mukaan lukien, on toisin, ja mikä vaan on mahdollista? Minulla on vilkas mielikuvitus, ja usein todellinen elämä tuntuu jäävän pahasti pään sisäisen, villin ja vilkkaan elämän varjoon. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen meistä tarvitsee aina silloin tällöin pienen palan Maija Vilkkumaata elämäänsä, mieluiten livenä. Tänään (no okei, eilen...) sitä oli onneksi taas tarjolla, tällä kertaa Tavastialla. Tässä tarkempi selvitys, miksi itse olen Maijan tuotannosta riippuvainen. Sori, ei taaskaan hevosjuttuja, mutta hei, (with attitude:) omassa blogissanihan mä voin tehdä ihan mitä ite haluan! Nih!  (/attitude)

Kuuntelen (enimmäkseen) kotimaista poppia aika laajasti, mutta kieltämättä muutama artisti on saanut erityisaseman spotifyn listoillani. Biiseissä minulle ehdottomasti tärkeintä on lyriikat. Jos sanat koskettavat, muulla ei ole niin väliä. Jos sanoma ei tavoita, on ihan samantekevää miten kaunis melodia tai tarttuva biitti biisissä on. Maija Vilkkumaan biiseissä on usein yllättävät ja ennen kaikkea vahvat sanoitukset, joista löytyy useammankin kuuntelun jälkeen yhä uusia kerroksia. Niissä on myös juuri sopivaa "I don't give a f*ck"-asennetta ja henkistä keskisormen näyttämistä. Tähän voisi ottaa melkein mistä tahansa biisistä jonkin poiminnan esimerkiksi. Parhaita fiiliksen nostattajia "Maija rokkaa!"-soittolistallani ovat mm. Aja! ("Aja! Kaasu pohjaan! Aja! Tonne ohjaa!"),  Lottovoitto ("Tänä yönä vihdoin sä pääset pois, tästä paskamaasta, täällä miehet/naiset/lapset tappaa toisiaan."), Ei ("Päästä mut ulos jumalauta!"), Ingalsin Laura ("Mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran, vielä joskus teen mitä huvittaa! Ja niitä kaduttaa.") sekä all-time favourite Satumaa-tango, jonka kohdalla tässä voisi siteerata koko biisiä alusta loppuun. Toisaalta lakonisella äänellä todettu "Mä en luopuisi ikinä. Mut aina ei kysytä" (Kaivopuiston jää) on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella pysäyttävää.

Olen ollut aika kiltti lapsi pienenä. Lapsuuteni ihanteita olivat Tiina-kirjojen reipas poikatyttö Tiina, Vihervaaran Anna ja Peppi Pitkätossu (miettikää, oma hevonen, omassa huoneessa!). Samoin ruotsalaiset Lotta-kirjat tuli kahlattua moneen kertaan läpi. Näissä hahmoissa vetosi erityisesti suorapuheisuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus, heikompien puolelle asettuminen. Olisin myös halunut olla sellainen, mutta todellisuudessa olin ujo ja hiljainen, enkä uskaltanut sanoa muille vastaan. Vanhempanakin salaa kuvittelin usein olevani tarinoiden rohkean räiskyvä sankaritar, vaikka oikeasti olinkin hyvin tavallinen. Muistan, kun "Ingalsin Laura" ilmestyi, niin suorastaan järkytyin biisin sanoista. Miten kukaan voi olla niin kamala, että oikeasti pöllii ruotsinmaikan visan ja ostaa sillä lentoliput Lontooseen?! (Huomattehan muuten, miten vilkkaassa mielikuvituksessani kuvittelen biisin sanojen kuvastavan jotain todellisuutta!!!) Silti salaa haaveilin, että olisin itse juuri tuollainen rohkea kapinallinen. Samoin "Satumaa-tango" saa kipinän heräämään päässäni, todellakin laitan stereot lujempaa! Nykyään pystyn jo ihan oikeasti samaistumaan ja allekirjoittamaan sanat "mä oon kontannut niin kauan, että voin tehdä mitä vaan!"

Analyyttisen insinöörikuoren alla olen aika herkkä ja tunteellinen, ja koen musiikkiin liittyvät tunteet hyvin voimakkaina. Peruspositiivisesta ja optimistisesta luonteestani huolimatta minusta on ihanaa välillä oikein velloa epätoivon alhossa ja sydänsuruissa. Valon ja ilon vastapainoksi tummia värejä ja varjoja. Tiedättehän, highest high ja lowest low. Silloin soi Maijan biisi "Se ei olekaan niin". Kaikessa raastavuudessaan sen luukuttaminen täysillä on todella puhdistavaa ja vapauttavaa! Tämä(kin) biisi saa minussa aikaan todella fyysisiä tuntemuksia, ja sen kuunteleminen hiljaa paikallaan istuen on mahdotonta. Seuraavat lainit kuuluu lähes huutaa, jos ei ääneen, niin ainakin pään sisällä, virtuaalisesti hiuksia päästä repien:

"Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa
Mä luulin, että viha väsyy
suru sammuu tai himmentyy
Mä luulin, että kipu häipyy
menee kadoksiin
Mut se ei olekaan niin"

Tämä biisi on keikkaohjelmiston ns. surutrilogian viimeinen osa, jonka  muut osat ovat uusin sinkku "Kaivopuiston jää" ja "Mä haluan". Live-versiot näistä biiseistä ovat muuten ihan h-u-i-k-e-i-t-a, mistähän ne saisi spotifyihin?! Oman spotify-listani loppuun olen tehnyt oman version surutrilogiasta, biiseinä "Kaivopuiston jää", "Se ei olekaan niin" ja "Onnea". Maija on viimeisimmät näkemäni keikat aloittanut "Onnea"-biisillä, joka saa myös kyynelkanavat auki. Kun yleisön seassa odottelun ja alkunauhan ("Keikan alkuun kolme minuuttia!") jälkeen Tavastian äänentoisto iskee täydellä voimalla kroppaan (love love LOVE IT!!!!), ja koko bändi seisoo hyvin ilmeettöminä paikoillaan Maijan laulaessa, on tunnelma jotain ihan käsittämätöntä! Voi kun sen saisi purkkiin, ja voisi raottaa kantta kotonakin aina silloin kuin iskee akuutti livemusan puutos. Biisi on Maijalle jopa epätyypillisen vähäeleinen ja tunnelmalta yhtä aikaa haikea ja toisaalta ylevöittävä. En edes oikein tiedä, vuodatanko haikeuden, jonkinlaisen voitonriemun vai jonkin muun määrittelemättömän tunteen kyyneleitä, mutta kuivin silmin selviän harvoin.

"Sinä väistät kosketusta,
muistan kun sä painoit lattiaan
Juhlatilan komerossa
rakastin sua niin kuin en ketään koskaan
Kone nousee,
huudan villatakin hihaan "Joku auttakaa!" (toim. huom. megakylmikset, joka kerta!!!)
Hän hävii multa hitaasti,
hän vajoo vieraiksi kasvoiksi kohinaan

Oo-o oo-o ooo, o-o-oo Onnea
oli pakko saada
Panin arvan taskuun
ja juomat laskuun
Huusin, ettei mua mikään kaada!

Oo-o oo-o ooo, o-o-oo Onnea,
mikä on sen taksa
Sille pystytät salkoo
rystyset valkoisina,
kunnes et enää jaksa"

Sekä "Onnea" että "Se ei olekaan niin"-biiseissä on käytetty samaa rakastamaani tehokeinoa; biisien lopussa on pitkähkö instrumentaaliosa, joka jatkuu ja jatkuu lähes muuttumattomana, mutta kuitenkin hiukan taustalla eläen ja loppua kohden kasvaen. Love it! (Sama toimii muuten välisoittona keskellä biisiä, esim. Antti Tuiskun "Viilto" tai Jesse Kaikurannan "Kehä", jotka myös ovat molemmat ehdottomia lemppareitani tällä raastavuus-osastolla!) Oman surutrilogiani perään lohduttaa "Puisto puhuu":

"Se sanoi: nouse ja paa
huuliisi punaa
nyt vähän näyttää siltä
et maailma ei loppunutkaan
vielä sun pää
on surusta raskas
mut se sellaiseksi ei jää

Sun tiesi, ne päätyvät hyvään
kun hengität, hengitä syvään"

Keikoilla surutrilogian jälkeen biletetään; Lottovoitto, Ingalsin Laura, Kristiina, ja Kesä tässä muutamia mainitakseni. Kuvittelenko vaan, vai olikohan tämänkertainen Tavastian setti pidempi, kuin taannoinen Turun Gongissa vedetty? Vajaa pari tuntia meni silti hujauksessa. En tajua, miten artistien ääni kestää, itse kähisin jo keikan puolessa välissä. Kai se on harjoituksesta ja äänenhallinnasta kiinni. Maija on muuten myös erittäin viihdyttävä puhuja, tarinat liian(ko?) lyhyestä mekosta ja (piip)-karvashortseista saivat hyvät naurut. Maija muistutti myös, ettei todellakaan pidä istua sievistellen jalat yhdessä niin kuin missejä neuvotaan, ja että twitteri on ehkä saatanasta...

Never meet your idols. Tämä on ollut elämänohjeeni suhteessa idoleihini. Tilanteet ovat helposti kiusallisia kaikille osapuolille. Vaikka miten suunnittelisi etukäteen, mitä fiksua ja nerokasta sitä sanoisi, todellisuudessa olen näissä tilanteissa taas ujo tuppisuu. En ollenkaan sellainen säkenöivä ja älykkäitä nokkeluuksia rennosti pudotteleva tyyppi, joka asuu jossain syvällä pääni sisällä. Mahdollisesti todellinen ihminen idolin julkisivun takana ei ollenkaan vastaa sitä mielikuvaa, jonka omassa päässään on luonut, ja voi tuottaa pettymyksen. Tai mikä vielä pahempaa, idoli voikin osoittautua täydeksi idiootiksi (synti, jota vaan en voi antaa anteeksi!), näinkin on joskus käynyt! Kerran olen kuitenkin rohkaistunut, ja jäänyt keikan jälkeen jonottamaan Maijan nimmaria (joka koristaa edelleen jääkaapin ovea!). Tietysti luimistelin ja odottelin jonon  viimeisenä, ja annoin muiden mennä edeltä. Ettei olisi yleisöä, kun vihdoin olisi minun vuoroni. Ehdin miettiä monenlaista nerokasta, mitä sanoisin (älykästä ja hauskaa, mutta kuitenkin lyhyen napakkaa, artistilla on ollut jo pitkä ilta!). No, sain soperrettua kiitokset mahtavasta keikasta, ehkä puolet suunnittelemastani nerokkasta kommentista, pyysin nimmarin pääsylippuun ja lupasin tulla toistekin keikalle. Maija oli ihana, hymyili ja kiitti. Ajoin onnellisena ja pienesti tunnelmasta humaltuneena kotiin. Aamulla herättyäni olin edelleen keikkatunnelmissa ja onnesta soikeana. Ja kuin kirsikkana kakun päälle, luin Maijan omasta keikkaa koskevasta facebook-päivityksestä omia sanojani! How unreal is that?!?! Joten päivitän mottoni; 

Never meet your idols, unless they are as awesome and cool as Maija Vilkkumaa!

Illan outfitti valmiina. Ei, en aio julkaista selfietä itsestäni peilin edessä töröttämässä... Vakiovarusteina mun lempparikorut; "take no shit"-hevosenkenkä kaulassa, Lontoon tuliainen sormessa ja kunnon killuttimet korvissa! Ja puhelinkin sen tietää, että tänään on Maijaaaaaa! Tavastialla!

Sitä saa mitä tilaa

Niinhän sitä sanotaan, että hevonen on ratsastajansa peili. Saman voisi oikeastaan yleistää kaikkeen muuhunkin hevosen käsittelyyn; sitä saa, mitä tilaa. Niin hyvässä kuin pahassa. Willin kanssa on tullut monia asioita opittua kantapään kautta.

Yritän käyttää Wilin kanssa monipuolisesti erilaisia palkkioita, aina tilanteesta ja tehtävän luonteesta riippuen. Uusia asioita opetellessa käytän sovellettua klikkerikoulutusta, "klikkerinä" tosin toimii tietynlainen suulla tehty suhautus, jolloin kädet jäävät vapaiksi. Vahvisteena heti perään toimii porkkanapoletti. Samoin porkkanapalkintoa käytän tilanteissa, joista haluan tehdä Willille erityisen miellyttäviä, ja sellaisia, joihin se mielellään hakeutuu. Esim. varusteiden laittaminen; Willi oli alkuun hankala suitsia. Se on herkkä korvistaan, ja nosti pään kattoon, kun yritin pujottaa niskahihnaa korvien yli. Willin edellinen omistaja oli käyttänyt sokeria kuolainten suuhun laittamiseen ja pujottanut niskahihnan korvien yli korva kerrallaan Minusta tämä tekniikka tuntui hankalalta, joten opetin Willille oman tavan. Halusin, että Willi haluaa itse ottaa kuolaimet suuhun, sekä malttaa pitää pään alhaalla koko suitsimisen ajan. Opettelu tehtiin pienissä osissa, ja aluksi palkitsin Williä siitä, että se kurotti turpaa kohti kuolaimia ja haisteli niitä. Itse asiassa tämä vaihe taisi olla se eniten aikaa vievä; kun Willi huomasi, että kuolaimista kiinnostumalla saa porkkanaa, se alkoi hyvin nopeasti räplätä niitä suulla. Tämän jälkeen aika nopeasti pystyin lisäämään vaatimustasoa, ja nykyään Willi ottaa itse kuolaimet suuhunsa (roikotan suitsia sen edessä poskihihnoista kiinni pitäen), ja se pitää päätä alhaalla, kunnes olen pujottanut niskahihnan kerralla molempien korvien yli. Edelleen tämän jälkeen se saa porkkananpalan, koska haluan ylläpitää positiivista mielikuvaa suitsimisesta. Tarvittaessa voin kuitenkin suitsia Willin ihan yhtä helposti ilman makupalaa. Willi ottaa kuolaimet itse asiassa niin innolla suuhun, että talvella sitä pitää jopa hätistellä kauemmas, kun lämmitän kuolaimia käsissäni. Samoin jos satuloin Williä tallin käytävällä tai maneesissa (niin kuin usein teen, koska teen mielelläni alkukäynnit talutellen ilman satulaa), saa Willi satunnaisesti porkkanapoletteja kun se seisoo nätisti paikoillaan. Ratsaille noustuani Willi saa porkkanan molemmilta puolilta. Näin se on oppinut seisomaan paikallaan ja odottamaan lupaa lähteä liikkeelle. Ennen se (saksalaiseen tapaan?) lähti kävelemään heti, kun ratsastajan takapuoli osui satulaan.

Porkkanaa ei kuitenkaan voi käyttää kaikissa tilanteissa. Willi on aika perso ruuan perään, ja tyypillisenä ruunana se käyttää muutenkin mielellään suutaan asioiden räpläämiseen. Tiedätte varmaan tyypin, sellainen kuin oraalikaudelle juuttunut pikkulapsi, kaikki asiat tutkitaan ottamalla ne ensin suuhun. Makupalat saavat Willin välillä liian hysteeriseksi, joten esim. in-hand-työskentelyssä parempi tapa palkita on pieni rapsuttelutauko tai ihan vaan sanalliset kehut. Willi on oppinut reagoiman iloisella äänellä sanottuu "Jaaaa! Hieeenooo!" (ilmeestä näkee, että se reagoi). Tämä on sikäli kätevää, että voin palkita sitä myös keskeyttämättä työskentelyä, ja usein oikein ajoitettu suullinen kehu juuri sillä hetkellä, kun Willi on aikeissa reagoida oikein, saa sen jatkamaan toimintaa haluttuun suuntaan. Tosin välillä tässä suhteessa on tullut pieniä hutejakin... Sitä nimittäin tulee välillä palkittua ja vahvistettua vahingossa ihan eri asiaa, kuin oli tarkoitus! Viime syksynä, kun keskityttiin treenaaman ravia in-hand, kehuin ja innostin Williä kovasti aina kun se otti yhtään ilmavampia askeleita nostaen etuosaa. Noh, siinä kävi sitten niin, että Willi alkoi fiksuna poikana liioitella, ja tuloksena oli jos jonkinlaista etujalkojen heittelyä ja pörhistelyä ("Tätähän sä mamma halusit, eikö?"), mikä ei varsinaisesti ollut tarkoitus. Talvella tehdyt, ensimmäisen laukannostokokeilut in-hand olivat myös pieni riskin paikka; nähtäväksi jää, kun niihin taas jossain vaiheessa palataan, oppiko Willi siirtymään käskystä ravista laukkaan, vai ajatteleeko se, että sen halutaan vai pörhistelevän ja riekkuvan käskystä. Alla pieni demovideo meidän toisesta treenipäivästä, kuvattuna ehkä kolmas tai neljän laukannosto. Tässä palkkiona runsaat kehut ja porkkanat.

Toinen asia, jota olen tahattomasti tyhmyyksissäni vahvistanut, on kuolainten ylimääräinen mupeltaminen. Willillä on aika passiivinen suu, ja se jännittää helposti kaulaa ja leukoja. Tarkoitus oli palkita siitä, että se uskaltaa rentouttaa leukansa ja avaa hiukan suutaan työskentelyn lomassa. Tosin kun en osannut olla alussa tarkkana, milloin kyseessä on suun rentoutumisesta johtuva leukojen rauhallinen liikuttelu ja milloin jännittyneenä kuolainten lonksuttelu, taistellaan tällä hetkellä taas sen puolesta, että Willi osaisi myös rauhoittaa suun takaisin paikoilleen. Varsinkin oikeassa kierroksessa vaativampien tehtävien kohdalla Willillä on paha tapa jäädä jännittyneenä mupeltamaan suullaan. Nyt koitan olla tarkkana, että palkkio tulee vain sillä hetkellä, kun suu on hiljaa. Ajoitus on välillä sekunnin murto-osista kiinni.

Yksi asia, mikä monelta unohtuu hevosten kanssa toimiessa, on hevosen oman ajattelun aktivointi. Joidenkin mielestä on jopa toivottavaa, että hevonen on mekaanisesti totteleva, joka tilanteessa äärimmäisen kuuliainen robotti. Ymmärrän kyllä tässä piilevän turvalisuusajattelun, että hevosen halutaan toimivan tilanteessa kuin tilanteessa ihmisen toivomalla tavalla, eikä keksivän omiaan. Mutta silloin minusta menetetään aika paljon hevosen omasta potentiaalista toimia. Hevonen on kuitenkin itse paras asiantuntija huolehtimaan esim. oman kehonsa koordinaatiosta. Luin juuri erittäin hyvän artikkelin kenttäratsastuksen riskeistä ja niiden minimoinnista. Siinä tuotiin myös esiin hyvä pointti siitä, miten tärkeää olisi turvallisuuden kannalta opettaa kenttähevoset (ja miksei estehevosetkin) ottamaan itse enemmän vastuuta hyppyjen onnistumisesta, eikä aina tukeutumaan 100%:sti ratsastajan kykyyn tuoda ne juuri optimaalisesti esteelle. Jos ja kun ratsastajalle sattuu virhe, liikaa ratsastajaan tukeutuva hevonen on huomattavasti toimintakyvyttömämpi kuin itsenäisesti ajattelemaan oppinut ja tottunut hevonen. Onhan siinä tietysti riskinsä, että hevosesta tulee "liian fiksu" ja aloitteellinen, jolloin se saa välillä vähän turhankin hyviä ideoita... En tiedä, onko näin käynyt Willin tapauksessa, mutta joka tapauksessa siitä on kehittynyt melkoinen mestari ratkoman monenlaisia pulmia ja esim. availemaan lukkoja ja solkia... Sen tarhan portilla on jos jonkinlaista nippuside-palohaka-riimunnaruviritelmää, koska tavalliset kahvat se osaa avata hyvin näppärästi. Samoin karsinan slow feeding-verkon kiinnityksen kanssa on käynnissä kilpavarustelu; yritän jatkuvasti kehittää yhä parempia, käyttäjän kannalta helppoja, mutta hevosen kannalta hankalasti avattavia ratkaisuja. Tällä hetkellä käytössä oleva palohaka-paalinaruviritelmä ei ole ihan ideaali käyttäjän kannalta, mutta sitä Willi ei ole (ainakaan vielä, kop kop!) oppinut purkamaan!

Herra Houdinin porttiratkaisu talvella. Kevyemmät ratkaisut eivät Williä tarhassa pitele.

Addikti avautuu

(Warning! The following text has extremely low, practically non-existing horse-content!)

Helsinki! Ihmisiä! Metron liukuportaissa kiirehtiminen!  Päin punaisia kävely! Ja sateinen Narinkkatori.

Tänään aamulla buranaa (600 mg) naamaan, muuten ei kävely onnistu. Ei, pää ei ole kipeä (viikonlopun alkoholiannos tasan 0 mg), mutta jalkapohjia särkee vieläkin ja polvi on tohjona. Tai no, jotenkin pääkin tuntuu hataralta, mutta se johtuu vain siitä tunteiden sekamelskasta, joka siellä on pyörinyt koko viikonlopun. Mutta NIIIIIN hyvästä syystä! Arvelin, että en mitenkään saa ajatuksiani mahtumaan yhteen FB-statukseen, joten päätin käyttää tätä käytössäni olevaa foorumia ajatusten tuulettamiseen.

Tutut tietävät, että olen melkoinen musa-addikti. Olen kehittänyt pahemmanlaatuisen riippuvuussuhteen spotifyhin ja korvanappeihin. Tallilla puuhatessa piuhat ovat kuitenkin epäkäytännölliset, ja  hevosten kanssa puljatessa on jo turvallisuussyistä hyvä olla omatkin korvat auki ympäristölle. Nyt julkinen pahoittelu ja varoitus tallikavereille, jotka joutuvat kuuntelemaan mielimusiikkiani kännykän kajareiden kautta; tiedätte kyllä, mitä me tällä viikolla kuunnellaan! :P Viikonloppuna oli pakko päästä todistamaan paikanpäällä Antti Tuiskun peto-spektaakkelia. Eikä kerta-annos todellakaan riittänyt...

Lauantaina lähdin konserttiin hiukan sekavin odotuksi; Tuisku on yksi suosikeistani, ja kerran herran liveshown nähneenä tiesin hänen(kin) olevan parhaimmillaan nimenomaan livenä. Shown suhteen ei siis ollut epäilyksiä, mietin vain miten itse viihdyn ja pystynkö täysillä heittäytymään musiikin vietäväksi katsomossa istuen. Onneksi yleisön takapuolet irtosivat penkeistä jo heti ekan biisin alkaessa, joten sen suhteen huoleni oli turha! Eikä koko parituntisen shown aikana juuri tarvinnut alas istua. Aivan sairaan siistiä! Lauloin, heiluin ja hilluin kuin millä tahansa klubilla ikään! Tätä on saatava lisää, heti!!!

Kotimatka oli melkoista tunteiden myllerrystä. Helsinki! Kaikki ne valot! Kaikki muistot, mitä tähän kaupunkiin liittyy! Muutin Espooseen heti lukion jälkeen opiskelemaan, ja olen asunut Otaniemi-Lauttasaari-Tapiola akselilla suurimman osan aikuisiästäni. Kävelin tahallani mutkan kautta rautatieasemalta Kamppiin, ja nautin saappaiden kopinasta katukiviä vasten. Korvissa soivan musiikin tahtiin. Kävin kurkkaamassa onko Circukseen jonoa (ei ollut, ainakaan vielä siihen aikaan!), siellä olisi ollut konsertin jatkobileet Roope Salmisen johdolla. No, olin autolla liikkeellä, eikä ajatus lähteä yksin baariin notkumaan houkutellut, joten jatkoin kiltisti matkaa Ruoholahteen autolle. Ajoin Tapiolan ja entisen kotitalon kautta, siellä on henkinen koti vieläkin. Mietin, miten erilaiseksi elämä olisi toisessa todellisuudessa muodostunut. Tietyllä tavalla vaihdoin entisen elämäntavan ja kaupunkilaisuuden, no hevoseen! Ei välttämättä huono vaihtokauppa, mutta aina välillä sitä jää miettimään, että mitä jos... Kotimatkalla hullu ajatus toisesta keikasta heti perään alkoi itää aivoissa, enkä aamulla saanut rauhaa ajatukselta... Ja pahus sentään, kun tarkistin, niin lippupalveluun oli vapautunut vielä permantopaikkoja sunnuntainkin keikalle, joten järjen ääni sikseen ja eikun uudestaan! How crazy is that, I know!!!


No, vaikka kroppa maksaa siitä nyt hintaa, niin oli se sen arvoista! Tunnelma täpötäyden Areenan permannolla oli ihan käsittämätön; koko se yleisömeri ympärillä huutaa, taputtaa ja laulaa mukana! Luulen, että Willillä on tänään aika kevyt päivä. Polvi ei todellakaan kestä pitkää kävelyä eikä pää toimi sillä teholla, että kannattaisi kiivetä selkään. Kasvoilla on vieläkin typerän onnellinen virne, ja jos näätte pikkuruisen tummansinisen Toyotan liikkuvan Pohja-Tammisaari-akselilla hiukan hytkyen, se johtuu vain siitä, että kuskille jäi keikka päälle!

Hot or Not? No hothotHOT!!!

Jotain ihan muuta

Me koitetaan Willin kanssa harrastaa säännöllisin väliajoin muutakin kuin hidasta koulunysväämistä. Jos kelit suinkin sallivat, alkukävelyt tehdään lähes päivittäin maastossa. Viikkoon mahtuu yleensä kaksi kevyempää, aivot narikkaan-tyyppistä päivää, jolloin ei nipoteta pikkuseikoista. Yksi mieluisimmistä vapaapäivän aktiviteeteista on kaikkien mielestä irtohyppääminen. Ratsain hyppelehtimistä me harrastetaan aika harvoin, pääosin johtuen mun salibandy-menneisyyden runtelemasta ja kolmeen kertaan operoidusta polvesta, joka ei oikein kestä kevyessä istunnassa ratsastamista pitkiä aikoja (silloin harvoinkin valmistautumiseen kuuluu polven teippaus ja vähintää 800 mg ibuprofeenia etukäteen). Irtohypytystäkin tehdään harvakseltaan (korkeintaan muutaman kuukauden välein), yleensä etukäteen suunnittelematta aina silloin kuin maneesi sattuu olemaan kokonaan meidän käytössä. Estekorkeus pidetään hyvin matalana, koska en näe oikein mitään järkevää syytä laittaa Williä hyppäämään isoja esteitä. Irtohyppäminen on meille silkkaa vaihtelun vuoksi harrastettua hupia. Lisäksi en tiedä, miten Willin selkä reagoi isompiin hyppyihin, joten miksi suotta ottaa riskejä. Alkuverryttelyistä olen joskus laittanut tänne videoita, yleensä taluttaen suoritettujen alkukäyntien jälkeen pyydän Williä ravailemaaan maneesissa vapaana. Sekaan mahtuu yleensä myös vähän vauhdikkaampia muuveja ja toisinaan myös korkean koulun liikkeitä. Tällä kerta ajattelin näyttää teille kuitenkin itse hyppysuorituksia!

Willi ei ole maailman rutinoitunein hyppääjä. Se tekee mielellään isoja, laakeita hyppyjä, eikä se ole parhaimmillaan, jos joutuu ponnistamaan ihan esteen edestä ylöspäin. Sen motto hypätessä tuntuu olevan täysiä päin, vauhti korjaa pienet epätarkkuudet. Vai mitä mieltä olette Willin ratkaisusta tässä pätkässä? Taustatietona mainittakoon, että tehtävänä on siis maapuomi, kaksi pientä kavalettia in-and-out väleillä (reilu 3 metriä), ja lopuksi yhden laukka-askeleen välillä (reilu 7 metriä) pieni este. Tai siis tämä oli tarkoitus, mutta Willi näyttää, miten suunnitelman voi ottaa lähinnä suosituksena, jota voi tarpeen tullen rukata oman maun mukaan uusiksi...

Kuvaus: Tanja Kankilampi

Minkä pituushyppylahjakkuuden maailma onkaan menettänyt, vai mitä mieltä ootte?! :P

In-hand juttuja

Huoh. Yksi askel eteenpäin, kaksi taakse. Tai jos ei suoraan taakse, niin ainakin vähän takaviistoon. Se tuntuu välillä olevan trendi tässä eläinten kanssa puljaamisessa.Tästä in-hand työskentelystä on pitänyt kirjoittaa jo moneen kertaan, mutta olen aina jäänyt odottelemaan sitä, että saisin juttuun liitettyä kuvamatskua, vielä mieluiten liikkuvaa kuvaa. No, sellaista ei varsinaisesti ole vieläkään (EDIT: Onpas, ihan uunituoretta!!!), mutta koska viime päivinä olen joutunut pohtimaan aihetta normaalia enemmän, niin ajattelin samalla siirtää ajatuksia ruudulle. Ehkä ne myös selkiytyvät tätä kautta.

Willin kanssahan meillä on tää in-hand-juttu ollut pääasiallinen treenausmuoto jo pidemmän aikaa. Ihan siitä käytännön syystä, että sitä voidaan harrastaa riippumatta Willin selän kunnosta ja satulan tilanteesta. Lisäksi se on mun mielestä oikeastaan ihan yhtä kivaa ja mielenkiintoista kuin ratsastuskin. En tiedä tarkalleen millä sanoilla tätä meidän harrastamaa tyylilajia pitäisi luonnehtia, onko se ranskalaista klassista vai jotain muuta. Esikuvana tässäkin mulla on herra Cornillen metodi, mutta koska toteutan tätä oikeastaan täysin itsekseni ilman valmentajan valvontaa, niin voi olla että olen harhautunut jo hyvinkin kauaksi alkuperäisestä... Minin kanssa ollaan tätä ihan muutamia kertoja katsottu joskus, ja sen lisäksi Cornillen klinikalla kesällä 2014 menetelmää demottiin lyhyesti. Sen lisäksi olen netistä katsellut Cornillen videoita ja lueskellut hänen ajatuksiaan aiheesta, ja sitten koittanut siltä pohjalta soveltaa itse. Melkoista sumussa suunnistamista siis toisinaan, mutta aina välillä sitä huomaa edistyksen askeleita, jotka vakuuttavat, että jotain sentään ollaan tehty oikeinkin. Lähtökohta on, että hevoseen vaikutetaan fyysisesti oikeastaan aika vähän, ja esim. ohjia pidän Willin sään päällä yhdessä kädessä, ohjastuntuan ollessa ideaalitilanteessa lähes olematon. Paine suussa saa hevosen jännittämään kaulaansa, mikä ei ole missään nimessä toivottavaa, ja toisaalta hyvin kevyen tuntuman kautta kädessä on helppo tuntea pienetkin hevosen suun liikkeet sekä tasapainon muutokset. Hevosta ohjataan omalla kehon liikkeellä, siten että hevosen tulisi "matkia" ihmisen liikkeitä, jopa siinä määrin, että tietyn lihasryhmän jännittäminen omassa kehossa ilman varsinaista asennon muutosta vaikuttaa jo hevoseen. Edellisessä jutussa puhuin hevosen kyvystä reagoida ihmisen lihasjännityksen muutokseen, ja tämä näkyy konkreettisesti juuri in-hand-työskentelyssä, jossa fyysinen kontaksi "ratsastajan" ja hevosen välillä on paljon pienempi kuin ratsain työskennellessä. Ääniapuja käytän aika paljon, ja Willi on oppinut mm. reagoimaan esim. sanallisiin kehuihin, joten pystyn palkitsemaan sitä työskentelyn lomassa onnistuneista askeleista ilman katkoksia. Poikkeuksellisen hyvistä suorituksista ja uusia asioita opetellessa käytän porkkanapoletteja, sekä Willille opettamaani äänimerkkiä, klikkerikoulutuksen tapaan. Porkkanoiden kanssa tosin pitää olla aika kitsas, koska ne sotkevat helposti Willin keskittymistä itse asiaan, ja se alkaa vaan kerjätä nameja ja tarjoaa jos jonkinlaista temppua.

Tästä päästiinkin kätevästi tämän hetkiseen ongelmaan. Sulkutaivutus on ollut meille jo pidempään sellainen projekti, johon palataan säännöllisin väliajoin. Aikoinaan kun sen harjoittelu aloitettiin, Williltä kesti aika kauan hiffata mitä haluan, kun vein raipan sen selän yli ja naputtelin takareiteen. Kun se lopulta hoksasi, että silloin haluan sen siirtävän takaosaansa kohti minua (palkkioksi vuolaat kehut ja paaaaljon porkkanaa), niin sen jälkeen se on hyvin herkästi tarjoamassa tuota toimintoa, oli pyyntö mikä tahansa. Aluksi harjoiteltiin yksinkertaisuuden vuoksi pelkkää takaosan siirtämistä paikallaan seisten, ja tarkoitus oli sen jälkeen pikkuhiljaa yhdistää pyyntö liikkeeseen, jolloin saataisiin varsinainen sulkutaivutus aikaan. En edes muista, milloin tätä ensimmäistä kertaa alettiin treenaamaan (ainakin yli vuosi sitten, olettaisin), mutta muistan, että alku oli Willille tosi hankalaa. Ensimmäisten (aika epätoivoisten) treenikertojen jälkeen pidin parin viikon tauon harjoituksissa, ja kun tauon jälkeen pyysin taas ensimmäistä kertaa takaosan siirtoa, sujuikin se Williltä yllättäen kuin leikki. Pyrin aina tekemään uusien ja vaikeiden juttujen harjoitukset ihan treenin lopulla, koska silloin a) Willi on vertynyt ja hyvin avuilla ja b) onnistumisen jälkeen voi antaa sen parhaan mahdollisen palkkion, eli lopettaa treeni ja taluttaa hevonen suoraan talliin. En tiedä miten paljon hevoset prosessoivat oppimaansa päässään treenin jälkeen, eivät varmaan yhtä tietoisesti kuin ihmiset, mutta varmaan jotain siellä aivoissa tapahtuu treenin ulkopuolellakin. Niin selvä oli ero ensimmäisten harjoitusten ja pienen tauon jälkeen tehtyjen treenien välillä.

Mutta sitten, kun liikettä alettiin hiomaan eteenpäin, nousi tuo Willin liiankin hyvin oppima "temppu" tuoda takaosaa minua kohti ongelmaksi. Willi lähti nimittäin tekemään sulkua helposti takaosa edelle, sillä seurauksella että se kippasi ulkolavan alas, jolloin ranka kiertyi juuri väärään suuntaan. Tämän vastarotaation kanssahan me taistellaan jatkuvasti, mutta erityisesti sulku on sellainen liike, missä vastarotaatio on harvinaisen helppoa aiheuttaa ja sitä näkee ihan huipputasolla asti. Miettikääpä vaikka itse ratsailla ollessanne, tai kun katsellette muiden ratsastusta; hyvin helposti hevonen tiputtaa ratsastajan sulussa ulos. Erityisesti tämä näkyy, jos sulkua tehdään uraa pitkin (mitä en itse ikinä tekisi Willin tai oikeastaan minkään muunkaan hevosen kanssa!), jolloin takaa katsottaessa näkyy selvästi, miten hevosen lantio kippaa ulkupuolelta alemmas kuin sisäpuolelta. Suomen kielessähän ei erotella sulkutaivutusta (travers, quarter-in tai haunches-in) tai sulkutaivutusta (half-pass), vaikka liikkeet ovat oikeastaan ihan erilaiset. Willin kanssa sulku on aina nimenomaan half-pass. Tätä takaosan työntymistä sisään yritin ehkäistä sillä, että sulkua pyydetään vain erityisen hyvästä avosta, jolloin asento (ja selän rotaatio) on valmiiksi oikea, mutta silti se on osoittautunut hankalaksi. Selästä käsin Willi tekee aika hyvät sulut, koska ratsain selän asentoa on huomattavasti helpompaa kontrolloida omalla istunnalla, ja niitä tehdäänkin käytännössä joka kerta kun selkään kiipeän. Jätinkin sulut taas pitkäksti aikaa kokonaan pois in-hand ohjelmasta, ja muistaakseni koko viime kesänä niitä ei tehty maasta käsin lainkaan, vaan keskityttiin pelkästään etuosan kontrollia parantaviin harjoituksiin (esim. avot ja piruetit). Syksyllä aloin varovasti ottaa sulkuja takaisin ohjelmaan, ja koitin pitää erityisesti huolta siitä, että liike lähtee etuosa edellä. Hetkittäin saatiin yksi-kaksi askelta about oikein, mutta edelleen piti olla megavarovainen takaosan suhteen. Syksyllä meidän treenissä oli painopiste kuitenkin enemmän raviharjoituksissa (ihan vaan ympyrällä tai pieniä pätkiä avon tapaista), joten senkin puolesta sulut jäivät hiukan vähemmälle huomiolle.

Nyt keväällä ollaan koitettu lisätä vaatimustasoa in-hand-jutuissa, joten törmäsin taas tähän sulkutaivutusongelmaan. Sulku on kuitenkin liikkeenä todella tehokas esim. parantamaan kokoamiskykyä, ja ratsain tehdyt avo-piruetti-sulku-treenit saavat Willin aina todella hyvän tuntuiseksi. Huomasin, että olen talven aikana vähän turtunut ja taantunut liian usein jonkinlaiseen horroksessa hiihtelyyn, jolloin Willi jää liian hitaaksi ja matalaksi edestä (ns. red zone, josta olen joskus maininnut). Silloin se jännittää kaulaansa ja käyttää vääriä selän lihaksia. Tästä pääsee eroon helpoiten pyytämällä selkeämpää taivutusta ja suurempaa kokoamisastetta, mikä on tietysti hevoselle hankalampaa. Ja tadaa, Willin ratkaisu lisääntyneeseen vaatimustasoon onkin ollut yllättäen jos jonkinlaisten sivuliikkeiden tarjoaminen suoraan ja koottuna liikkumisen sijaan. Varsinkin, jos se on erityisen hidas, ja pyydän sitä eteenpäin koskettamalla raipalla oman selkäni takaa (jolloin siis raippa osuu Willin kylkeen tai takareiteen), on herran ensimmäinen reaktio lähes poikkeuksetta ollut tuoda takaosaa sisään. Siis raippaa vasten! Willin koko jo takaa sen, että en vahingossakaan voi huomaamattani huitoa sitä raipalla ulkokankulle, mutta jostain syystä sen päässä raippa takaosaan = takapuoli sisään, riippumatta siitä mille puolelle kankkua raipalla kosketetaan. Ja kun pyydän lisää, niin takapuoli lentää sisään entistä tarmokkaammin. Hyvin turhauttavaa, molemmille. Olen yrittänyt olla tilanteessa itse tyyni, koska hevonenhan tarjoaa reaktiota, mutta se nyt vaan sattuu olemaan väärä reaktio. En halua rangaista Williä, koska haluan sen tarjoavan mielellään erilaisia vaihtoehtoja, eikä pelkäävän virheitä rangaistuksen uhalla. Mutta välillä on kyllä pitänyt laskea kerran jos toisenkin kymmeneen, kun yksinkertaiseenkin pyyntöön liikkua eteenpäin ainoa reaktio minkä saa, on ponteva lonkkataklaus. Eikä sitä vastaan ole juurikaan apua edes pitkästä salibandytaustastani; kukaan vastustaja ei ole maalin edessä koskaan pystynyt vastaavaan fyysiseen vääntöön kuin 700-kiloinen hevonen! Muutama päivä sitten sain Willin oikein suuttumaan, kun huitaisin sitä ehkä turhankin napakasti raipalla. "Mitä saakelia sä nainen oikein haluat, mähän tarjoan sulle hienosti tätä takapäätä sisälle!"

No, ei siinä auttanut muuta kuin laskea sataan, katsoa peiliin, analysoida omaa toimintaa, ja tehdä uusi suunnitelma. Olenko varmasti itse selkeä pyynnössäni, vai teenkö huomaamattani kropallani jotain liikaa? Muutaman kerran olen saanut itseni kiinni sisäolkapään jännittämisestä, sehän saattaa jo vaikuttaa Williin. Kuluneella viikolla ollaankin palattu enemmän kuin back to the basics-työskentelyyn; ainoastaan isolla ympyrällä (ja kun se sujuu, suoralla uralla) ohjat käteen, taivutuksen ja kokoamisen pyyntö, liike vain eteenpäin, ja kun saan hyviä askeleita, vapaat ohjat ja kiitos. Suunnan vaihto, ja sama uudestaan. Miljoona kertaa. Olen liioitellut eteenpäin pyyntöä sillä, että olen samalla antanut reilummin ohjaa, ja Willi on saanut superkehut aina kun se reagoi vähänkin terävämmin eteenpäin. Oikeaan kierrokseen piti aluksi ottaa jopa sisäohja toiseen käteen, jotta sain johtavalla ohjasotteella ohjattua etuosaa kääntymään ympyrän kaarta pitkin ja siten lopetettua Willin tarjoaman poikituksen. Erityisen vaikeaa on ollut pienempien volttien tekeminen, koska voltin puolessa välissä kentän keskellä Willi lähtee tarjoamaan sulkua takaisin uralle. Tämä on tietysti ihan loogista, koska sulkuja on harjoiteltu nimenomaan keskeltä uralle päin. Olen koittanut todella skarpata ja pitää huolen, etten muuta itsessäni m-i-t-ä-ä-n, etten itse vahingossakaan provosoi Williä tarjoamaan omia kuvioitaan. Silti onnistuneen voltin ensimmäisen puolikkaan jälkeen toinen puolikas on yleensä ollut enemmän tai vähemmmän hoippumista puolelta toiselle. Kokoamisasteen suhteen olen madaltanut vaatimustasoa, nyt on keskitytty vain tuohon suht suorana (käytännössä aina kuitenkin kevyesti asettuneena) eteenpäin kulkemiseen ja kääntymiseen. Ja hallelujaa, nyt kun tätä on hierottu reilu viikko (toki muutamia päännollaus- ja rallattelupäiviä aina välissä), niin eilen Willi oli lopulta aivan superhyvän tuntuinen! Ja kuin tilauksesta, maneesiin käveli samaan aikaan sisään innokas kuvaaja kameransa kanssa, joten sain sopivasti taltioitua työn hedelmät myös videolle. Valitettavasti kameran automaattitarkennus sekoili muutaman kerran toisen ratsukon perään, mutta kyllä tuosta pätkästä kai jonkinlaisen kuvan saa. Pätkässä näkyy kohdassa n. 1:10, kun kävelemme kohti kameraa ja pyydän piiiieentä taivutusta sisään, miten Willi menettää vähän tasapainoaan, ja astuu ensin sisäetujalalla ulospäin, jonka jälkeen myös takaosa karkaa. Aika nopeasti Willi saa kuitenkin korjattua tilanteen, ja kääntyy ihan kauniisti sen jälkeen. En pyydä videolla Williltä ihan maksimaalista kokoamista, mutta muutaman kerran teen käynnissä pieniä temponvaihteluita, joihin se vastaa aika kivasti. Ravia ei olla treenattu juurikaan viime viikkojen aikana, joten siihen nähden olen myös Willin raviin aika tyytyväinen.

Kuvauksesta kiitokset Joanna Kultanen!

May The Horse be with you!

(and The Force, too, for that matter...)

Jahas, olisiko aika taas harrastaa hiukan syvällisempää SOM-höpinää? Istutin tässä taannoin Willin selkään lainakuskin, tarkoituksena hiukan hypellä Willin iloksi. Noh, lopulta siitä tulikin sitten lievien hallittavuusongelmien jälkeen koulutunti, ja tämä sai minut taas pohtimaan hevosen herkkyytä, voimaa ja vuorovaikutusta ratsastajan kanssa. Osaltaan tämän tekstin innoittajana on toiminut myös herra Cornillen sivujen "Chazot Thoughts"-osion kirjoitukset. Kannattaa tutustua!

Energia ja voima. Näiden aistimiseen meillä ei ole spesifisiä aistinelimiä kuten silmät näkemiseen (ts. valon eri aallonpituuksien havaitsemiseen), korvat kuulemiseen (ääniaallot) jne., mutta silti ihminen(kin) pystyy näitä fysiikan suureita aistimaan jossain määrin. Ihmisen (eläimistä puhumattakaan) aistien toimintaa ei varmaan vielä tunneta täysin perinpohjaisesti, ja jo aistien määritteleminen riippuu lähteestä. Monissa koulun biologian kirjoissa esim. tuntoaisti on niputettu yhdeksi aistiksi, vaikka todellisuudessa kehostamme löytyy erilaisia reseptoreita aistimaan mm. lämpötilaa, painetta, kipua ja värinää. Voiman aiheuttamaa kiihtyvyyttä aistimme mm. tasapainoaistin avulla, joka sekin koostuu useammasta komponentista. Todelliset aistikokemukset muodostuvat aivoissamme usein yksittäisten aistireseptorien yhteistoiminnan tuloksena. Esim. varmasti jokainen ihminen tunnistaa silmät sidottunakin, jos hänen kätensä kastetaan veteen, vaikkei kehossamme olekaan spesifisiä reseptoreita aistimaan märkyyttä. 

Cornille puhuu paljon energiasta, ja siitä, miten hevonen pystyy aistimaan ja reagoiman esim. ihmisen selän lihasjännityksen muutokseen, riippumatta siitä istuuko ihminen hevosen selässä vai käveleekö sen vierellä. Klinikoillaan hän on demonstroinut muutamien ratsastajien kanssa sitä, miten ihminenkin kykenee tuntemaan esim. käsien välisen kontaktin välityksellä sen, jos toinen ihminen jännittää selän lihaksiaan, vaikka kontaktissa oleva käsi pysyisikin täysin liikkumattomana ja rentona. En ole itse ollut tämän demon vastaanottavana osapuolena, joten en osaa sanoa miten selvästi tuota osaisin aistia, mutta ainakin demoissa mukana olleet ihmiset ovat antaneet ymmärtää tunteneensa eron (on toki hyvin mahdollista, että jos eivät ole mitään tunteneet, eivät ole kehdanneet yleisön edessä sitä tunnustaa!) Cornille selittää asian siten, että hevonen kykenee aistimaan ihmisen lihasjännityksen muutoksen aiheuttaman energianmuutoksen, jopa ilman varsinaista fyysistä kontaktia. Luonnontieteilijänä olen lähtökohtaisesti aika skeptinen tällaisia väitteitä kohtaan, ja kaipaisin joko omakohtaista kokemusta tai mieluiten jonkinlaista tieteellistä selitystä ilmiölle. Toisaalta, olen iän myötä oppinut hyväksymään, että vaikka tiettyä ilmiötä ei voida (vielä!) selittää, niin se ei silti tarkoita, etteikö ilmiö voisi olla todellinen. Tässä tapauksessa olen tyytynyt siihen, että tämä ajastus hevosen herkkyydestä toimii hyvänä ohjeena hevosen kanssa toimiessa, ja se tuntuisi toimivan käytännössä ihan riittävän hyvin. On se sitten energiaa, paineen muutosta tai näköaistin välityksellä tapahtuvaa kehon kieleen reagointia, on aika helppoa käytännössä todeta, että hevoset todella reagoivat hyvin minimaalisiin, käytännössä olemattomiin apuihin. Tiedättehän sen tunteen, kun hevonen tuntuu reagoivan jo ajatukseen?

Entäs sitten toiseen suuntaan, miten pieneen muutokseen hevosen kehossa ihminen kykenee reagoimaan? Mitä kaikkea informaatiota hevosesta välittyy ratsastajalle, ns. perstuntuman perusteella? Varmaankin tämä riippuu ratsastajasta, miten herkästi kukin meistä osaa kuunnella hevosta omalla kehollaan, ja toisaalta miten tarkasti osaamme tulkita ja analysoida aistimiamme tuntemuksia. Willin kohdalla olen huomannut ainakin sen, että useampikin sen selässä vieraillut ratsastaja on hiukan yllättyneenä todennut, miten vahvalta Willi tuntuu. Tämän voi todeta konkreettisesti sillä, jos lähtee Willin kansa vetokilpailuun, mutta myös sen liikkeistä välittyy ratsastajalle tunne sen voimasta. Willillä on mielestäni maailman mukavin keinuhevosen laukka, mutta liikkeessä on myös voimaa, joka välittyy takapuoleen, mutta ei välttämättä näy ulospäin. Olen välillä maneesissa valitellut, kun Willi on meinannut kuskailla minua laukassa innostuessaan (erityisesti, jos hypätään tai tehdään puomitreenejä), ja yleisö on yleensä vaan moittinut minua nössöksi. Kunnes ovat itse kokeilleet... Willi saattaa ulospäin nimittäin näyttää siltä, että se laukkaa ihan hallittua, aika hidastakin tahtia, mutta ratsastaja tuntee olonsa lähinnä matkustajaksi. Paras tapa hallita tilannetta on, kuten yleensä, ennakointi, mutta jos Willi pääsee yllättämään ratsastajan ja ehtii kerätä voimaa liikkeeseen liikaa, olen todennut maneesin seinät ystäviksi. Voimalla sitä ei voi hallita, sen taistelun ihminen häviä varmasti ihan sata-nolla. Puhun tarkoituksella  liikkeen voimasta enkä vauhdista, koska Willi todella ei välttämättä näennäisesti lisää vauhtia, mutta sen liikkeestä häviää silti tietty hallittavuus.

Voima ja energia. Voima suuntautuu sekä ylös- että eteenpäin. Willillä on iso moottori, kun se päättää käyttää sitä. kuvat: Joanna Kultanen

Itse asiassa minulle on hiukan mysteeri, mistä tuo tunne valtavasta voimasta oikein tulee. Vauhti ei lisäänny, ja Willi saattaa olla edelleen jopa ihan kevyt kädellekin, mutta silti tuntuu, että takapuolen alla hyrrää pari numeroa liian suuri moottori. Samansuuntaisen kommentin kuulin meitä ihan alkuaikoina valmentaneelta Marialtakin; kun Willin kunto koheni, Maria kommentoi Willin selässä istuessaan, että jos Willi nyt päättäisi lähteä johonkin, olisi ratsastajalla aika vähän tehtävissä. Cornille kumppaneineen olivat joskus ihan mitanneet, minkä suuruisia voimia ratsastajaan kohdistuu hevosen liikkuessa. Tutkimuksessa oli asetettu hevosen selkään eri kohtiin seitsemän kiihtyvyysanturia, ja erityisesti mitattiin vertikaalista kiihtyvyyttä. Tuloksista nähtiin, että suurimmat kiihtyvyydet rekisteröi anturi, joka oli asetettu juuri sille kohtaa, jossa ratsastaja istuu. Klinikoillaan muistan Cornillen joskus puhuneen, että sillä kohtaa hevosen etu- ja takajalkojen tuottamat voimat kohtaavat, ja kokonaisvoima on suurimmillaan. (Tutkijana yritin luonnollisesti etsiä käsiini alkuperäislähdettä, oletettavasti päätekijänä on ollut professori Antonie J. (Ton) van den Bogert, mutta vielä en ole törmännyt alkuperäiseen tutkimukseen. Yllä oleva on siis vain referoituna Cornillen omilta sivuilta. Jatkan kaivelemista.) Ehkä se "voima", mitä Willin selässä tunnen, voitaisiin fysikaalisesti selittää juuri kiihtyvyytenä? Vektorisuureena voimalla (ja kiihtyvyydellä) on aina myös suunta, ja optimaalisesti liikkuessaan hevonen työntää itseään (ja siten myös ratsastajaa) erityisesti etujaloillaan myös ylöspäin, ei pelkästään eteenpäin. Ja tämän kyllä tuntee takapuolessaan!