Kaksisuuntainen mielialahäiriö

(eli pohdintaa hevosenomistajan psyyken perustilasta)

On tämä jännä harrastus. Hetkessä romahdat synkkyyteen ja alhaisimpaan ahdinkoon, ja seuraavana hetkenä hymyilet kuin hangon keksi. Sellaista on ollut taas viime aikoina mielialat täällä. Lääkitys pielessä?

Satulanmetsästys on yllättäen tällä hetkellä päällimmäinen murhe. Se on harvinaisen turhauttavaa hommaa, ja  siihen saa helposti kulumaan monta tuntia aikaa päivittäin, vaikka ei konkreettisesti tekisikään juuri mitään. Selailen käytettyjen satuloiden myynti-ilmoituksia (onko kaikkien muiden hevosilla suora selkä, missä on kaikki kaarevat satulat!!!) tutkin satulanvalmistajien sivuja (miten jokaisella on se uniikki, biomekaaninen, mullistavaa, innovatiivinen, hevosystävällinen jne. ratkaisunsa). On Flair-ilmatopattua, joustorunkoista, kiertyvää runkoa, täysin kustomoitavaa, jne. Joustorunkosatuloiden valmistajan mukaan vain joustava satula voi mukautua hevosen liikkeeseen. Kovarunkosatuloiden valmistajan mukaan vain kiinteä runko on riittävän stabiili hevosen selässä, eikä siten häiritse hevosta. Toiset vannovat ilmatopattujen satuloiden nimeen, toisten mielestä ne ovat kammottavia ja aina kovia. Jollekin vain villatopattu kelpaa, koska sitä voi muokata tarpeen mukaan. Toisaalta memory foam-satulaa ei tarvitse topata, ikinä (entäs jos hevosen selkä muuttuu?) Onko Balancen tyyppinen padeihin perustuva ratkaisu sittenkin paras, vai katoaako silloin tuntuma hevoseen? Entä mittatilaussatula, onko se ratkaisu, jos pätäkkää löytyy? Mittatilaussatulaa ei pääse sovittamaan, ennen kuin on myöhäistä perua ostopäätös, mitä jos satula ei sovikaan? Saisiko siihen jonkinlaisen takuun, tai palautusoikeuden? Varsinkin jos hevonen on Willin tavoin "prinsessa", joka tuntee pienenkin herneen patjankasan läpi.

Toinen, mahdollisesti isompi murhe liittyy välillisesti tähän satulaongelmaan. Pelkään nimittäin, että aika kuluu ja syksyllä vaivalla rakennetut lihakset rapistuvat ja Willin selkä menee taas huonompaaan kuntoon. Muutama päivä sitten katselin jo, että Willi raahasi (vapaana) ravatessaan vasenta takastaan, mitä se teki keväällä, kun kinner kipeytyi. Kehittääkö se taas niveltulehdusta, vai mistä kiikastaa? Aaaarg, ollaanko taas kohta samassa tilanteessa kuin viime keväänä, että pitää piikitellä niveliä? Tuleeko tästä loputon kierre, jossa vuorottelevat muutaman kuukauden treenikaudet ja lomailut. Ensin vaivalla treenataan ja kuntoutetaan hevosta kuntoon, sitten tulee jokin pieni takapakki (satula), mikä estää muuten hyvää vauhtia kehittyvän hevosen liikutuksen, ja kun treeniin tulee taukoa, Willin kunto taas rapistuu, ja se kehittää tulehduksia ja kiputiloja kroppaansa, kun ei liiku tarpeeksi ja oikein. Eihän hevoselle voi sanoa että kuule kulta, vaikka en voikaan juuri nyt selästä käsin vahtia sitä missä asennossa (suorassa) pidät selkärankaasi, niin voisitko ihan itse tarhassa tarkkailla, ettei rankaan tule kiertoa ja rotaatiota väärään suuntaan. Muistathan myös nostaa rintakehää, ettet painu etupainoiseksi, jolloin kaventuneet nikamavälit painuvat entisestään kasaan ja okahaarakkeet ovat vaarassa osua yhteen. Hevoselle etupainoinen asento on normaali, luonnossa kaikki hevoset ovat etupainoisia!  Niitä ei ole suunniteltu kantamaan painoa selkärangan yläpuolella, vaan hevosen selkä on suunniteltu kannattelemaan vain sen omaa (vaikkakin aika merkittävää) sisäelinten ja suoliston painoa. Kaiken lisäksi luonto on suunnitellut hevosen selän toimimaan niin, että selkälihasten tehtävä on stabiloida (lue: jäykistää) ja vähentää rangan liikkuvuutta hevosen liikkuessa. Luonnonvalinta on julmaa, mutta (tappavan) tehokasta jalostusta. Mitä kovempi vauhti, sen jäykempi selkä ja sitä todennäköisemmin hevonen on välttynyt joutumasta petojen ruokalistalle. Tätä faktaa vastaan joka ikinen ratsastaja joutuu tekemään töitä, ihan koko ajan. Edes ideaalitapauksessa (terve hevonen, täydellisen taitava ratsastaja, täysin sopivat varusteet) ei ole helppoa tehdä työtä luontoa vastaan, saatika jos vähän väliä edistys tyssää milloin mihinkin kapulaan rattaiden välissä. Niiiiiiiiin epäreilua!!! On vaikeaa edes kirjoittaa tästä selkeästi, kiukku nousee kun ajattelinkin koko asiaa!!!

Sitten onneksi tulee niitä päiviä, kun näen, että Willi on hyväntuulinen, ja se kävelee metsätiellä reippaasti ja halukkaasti. Ratsastaessa (käynnissä...) se tekee koko ajan poikkeuksetta hyviä avoja, edellyttäen että itse olen järjestyksessä selässä. Sulut paranevat hissukseen (ongelmia näissäkin enemmän ratsastajalla kuin hevosella), ja käyntipiruetit ovat parantuneet huimasti. Jos koulukisoissa olisi käyntiluokkia (ilman satulaa), me oltais aika vahvoilla. Aina välillä Willi väläyttää myös hienoa ravia, edes pari kolme askelta, niin että se nostaa rintakehää ja kannattelee itse etuosaansa. Ne pari hyvää askelta kerran viikossa kantavat onneksi monta päivää, ja muistuttavat miksi tähän (järjettömään?) hommaan on ryhtynyt.

Willi elokuun lopulla (jolloin edellinen satula on juuri ostettu) ja joulukuun puolessa välissä. Muutosta on tapahtunut lihaksistossa erityisesti sään ympärillä ja kaulan tyvessä, myös lapakuopat ovat täyttyneet. Toivotaan, että kaikki työ ei ehdi mennä hukkaan. Oikealla Willin selkä näyttää olevan enemmän notkolla, mutta kun piirsin viivan selkälinjaa pitkin ja vertasin kuvia keskenään, on kyseessä taustan ja vatsan aiheuttama optinen harha, ja selkälinjat kuvissa ovat käytännössä identtisiä. (Älkää katsoko vatsalinjaa...)

P.S. Onneksi meidän guru, Jean Luc Cornille on tulossa kesällä Suomeen! Koitan järjestää itseni eturiviin kuuntelemaan herraa (ja pinnistelemään, että ymmärrän hänen erittäin vahvasti ranskalaisella aksentilla puhuttua englantiaan...)

Satulansovitusta, osa 2: Varovaista optimismia

Satulaseikkailut jatkuvat! Hylättyäni ensimmäiset kaksi vaihtoehtoa, kävin nappaamassa satula.comista neljä uutta kandidaattia, parametreillä leveä + kaareva. Saaliiksi sain kaksi Amerigoa (toinen uusi, toinen käytetty), yhden Prestigen (käytetty) sekä yhden Equipen (uusi). Prestige ja uusi Amerigo osoittautuivat heti kättelyssä liian kapeiksi, joten en edes koeratsastanut niitä. Equipe oli hiukan oudon mallinen, ei oikein istunut Willin selkään ja saattoi olla jopa hiukan liian leveä (ainakin lapoihin nähden siipien kulma oli väärä), joten senkin hylkäsin pelkän tallissa tarkastelun jälkeen (ja huokaisin helpotuksesta, hintalappu oli nimittäin vähän pelottava). Jäljelle jäi ihanasti patinoitunut tummanruskea Amerigo, leveys +2 ja istuin 17,5. Kääntelin, tunnustelin, mittailin ja kuvasin kameralla satulaa joka puolelta, enkä keksinyt satulasta oikeastaan mitään vikaa. Satula asettui hyvään tasapainoon selässä, eikä painunut alas kun painoin etukaaresta. Edestä se näytti mukailevan hyvin Willin selän ja kylkien muotoa, jättäen lavoille tilaa. Pituussuunnassa satula mahtui juuri ja juuri, yhtään pidempi satula ei saisi olla. Rungon kaarevuuskin tuntui suht sopivalta, eikä satula jäänyt keskeltä ilmaan. So far so good! Tosin olen ihan amatööri vielä tässä hommassa, mutta onneksi minulla on käytössäni paras mahdollinen asiantuntija, jolta saan hyvin suoraa palautetta; Willi itse. Eli satula selkään ja kokeilemaan.

Ennen satulaan nousua kävimme metsätiellä kävelemässä pitkät alkukävelyt taluttaen, mutta satula selässä. Halusin, että Willi saa rauhassa tunnustella miltä satula tuntuu. Willi käveli reippaasti eikä satula tuntunut häiritsevän sitä. Kun tultiin takaisin maneesille, huomasin kuitenkin, että satula on valunut aika lailla eteen lapojen päälle. No, ei vielä masennuta, korjasin satulan oikealle paikalle ja kiipesin selkään. Selästä käsin alkukäynnit kertovat Willin kanssa jo paljon. Jos satula on huono, Willi ei kävele suoraan eikä astu takajalalla kunnolla etujalan jäljen yli. Nyt Willi tuntui suht rennolta. Kun otin ohjat käteen ja pyysin Williä suoristumaan, se suostui suht nopeasti kasaamaan itsensä alleni. Ei ihan yhtä nopeasti kuin ilman satulaa ratsastaessa, jolloin Willi hakeutuu lähes saman tien oikeaan asentoon kun kerään ohjat käteen, mutta ainakin suoristuttuaan Willi tuntui pehmeältä suustaan molemmille puolille, mitä se ei ole tehnyt muilla satuloilla. Myös avot, sulut ja käyntipiruetit onnistuivat aika kivasti! Varovaisen optimistinen fiilis alkoi hiipiä puseroon... Ekalla sovituskerralla en tehnyt muuta kuin käyntityöskentelyä, mutta olin hyvin tyytyväinen tulokseen. Ainoa kysymys oli satulan valuminen eteen.

Mietin, että olisiko satula kuitenkin aavistuksen verran liian leveä, ja siitä syystä valuu eteen. Seuraavalla kerralla lainasin satulan alle ohuen padin, jossa oli edessä siivekkeet täyttämään lapakuoppia, josko se auttaisi pitämään satulan paremmin paikoillaan. Willi oli kuitenkin heti sitä mieltä, että ei hyvä, joten hetken käveltyäni otin padin välistä pois, ja Willi rentoutui selvästi. Tällä kerralla oli tarkoitus käydä läpi muutkin askellajit. Kun pyysin Williä ravaamaan, se oli aluksi hiukan haluton, mutta suostui kuitenkin pienen muistutuksen jälkeen liikkumaan. Ensin pyysin ympyrällä sitä pitämään selän oikeassa asennossa, mutta Willi tuli hiukan raskaammaksi kädelle ja halusi painua etupainoiseksi. Ajattelin, että annan sen hetken tunnustella ravaamista satulan kanssa vapaammin, joten annoin sen jolkotella hissukseen kevyellä ohjastuella, mutta juurikaan vaikuttamatta ohjilla uraa pitkin ympäri maneesia. Willi rentoutui hiukan, ja tuntui liikkuvan suhteellisen halukkaasti. Kun vaihdoin suuntaa vasempaan, se lähti ravaamaan jo selvästi halukkaammin, mutta tahditti ravia aavistuksen verran. En tiedä johtuiko se satulasta, siitä että en vahtinut Willin selän asentoa, vai siitä, että Karkin ja Willin välisen "keskustelun" jäljiltä Willin vasen takanen oli saanut hiukan osumaa, joten en sen kummemmin vielä hätääntynyt. Kokeilin laukannostoakin, näiden kanssa on ollut vaikeuksia. Hiukan Willi vastusteli, mutta parin yrityksen jälkeen se suostui laukkaamaan. Istuin ensin kevyessä istunnassa, mutta kun tuntui, että laukka pyöri hyvin, istuin pikkuhiljaa alas satulaan. Ihana tunne, pitkästä aikaa tuntui siltä että ratsastan oikeasti, kun niin pitkään olen tehnyt enimmäkseen vain käyntityöskentelyä! Willillä on ihanan hidas ja pyörivä keinuhevoslaukka, joten siellä on tosi miellyttävää istua. Laukan jälkeen ravikin tuntui tosi paljon paremmalta, myös vasempaaan kierrokseen, ja annoin Willin ravata aika reippaasti. Mini jos olisi nähnyt, olisi varmaan tullut noottia että ei niin kovaa ja ei niin matalassa muodossa, hevonen ,menee etupainoiseksi ja kuolaimen alle, mutta halusin hetken nautiskella Willin isosta ravista!

Kun hyppäsin alas selästä, oli satula taas selvästi liian edessä. Höh, millähän sen saisi pysymään paikoillaan? Tallissa tarkastelin vielä tilannessa, ja oikeastaan aika ilmiselvää oli, että ainakin satulavyö on yksi syypää satulan valumiseen. Itse asiassa kun tarkemmin ajattelen, Willillä tuskin mikään satula pysyy kunnolla paikallaan, ellei sille laita kunnolla muotoiltua S-vyötä. Miten en ollut sitä ennen ajatellut?! Nyt minulla on ollut käytössä Mattesin asymmetrinen lampaankarvavyö, jossa on muotoilu vyön etureunassa antamassa etujaloille ja kyynärpäille tilaa, mutta vyön takareuna on suora, joten vyö valuu väistämättä Willin kaltaisella pallomahalla eteenpäin vetäen satulaa mukanaan. Olin jotenkin kuvitellut, että vyö olisi riittävän muotoiltu ja hevoselle mukava. Kun satulan asettaa oikealle kohdalle selkään, ja antaa vastinhihnojen pudotaa vapaasti suoraan alaspäin, jäävät ne aika paljon taaemmas, kuin mihin loogisesti satulavyö asettuisi kainalosta katsottuna. Willillä on siis selkä ja lavat väärässä kohdassa etujalkoihin nähden, paha rakennevika! :P Laitoin vielä vyön hyvin löysästi kiinni niin, että vyö ja etummainen vastinhihna asettuvat pystysuoraan linjaan, ja kyllä, vyö jää aivan liian taakse mahan päälle, joten kun vyötä kiristää, se ei mitenkään voi pysyä paikallaan. Ongelma ei ole ennen ollut näin selvä, onkohan mahdollista, että ongelma on tullut esiin vasta nyt, kun Willin selkä on pyöristynyt ja lapakuopat täyttyneet? Willin edellinenkin satula alkoi vähän valua eteenpäin, mutta oliko se sen verran liian kapea, että ei päässyt näin nousemaan lapojen päälle? En tiedä, arvailuahan tämä vaan on, mutta nyt joka tapauksessa etsitään sen oikean satulan lisäksi sitä oikeaa satulavyötä!

Satula, vyö ja pallomaha. Hetken harkitsin jo pallon photoshoppaamista sievemmäksi, mutta kai se täytyy tunnustaa karu totuus; hevoseni on liian lihava! Mutta vaikka maha olisi solakampi, on satulavyön luonnollinen paikka edempänä, joten Willi tarvitsee ns. mutkavyön.

Kävin tänään palauttamassa satulat, ja kuvien perusteella satula.comin asiantuntija vahvisti omat arvioni: Amerigo näyttää hyvältä Willin selässä, mutta ilman muuta tarvitsee muotoillun satulavyön (nolotti näyttää kuvia Willin pallomahasta, se on pakko laittaa nyt dieetille!!!) Hän ehdottikin, että otan Amerigon vielä toiseksi viikoksi, ja sain mukaan Passierin muotoillun vyön. Ongelma vaan on, että Willi on niin iso, että monessakaan liikkeessä ei ole valmiina tarpeeksi pitkää mutkavyötä, ja tämäkin testivyö on vähän naftinlainen. Ajoin vielä tallin kautta kotiin, ja sovitin nopeasti satulaa ja vyötä. Se riittää juuri Willin ympäri, mutta soljet jäävät aika lähelle kyynärpäitä. Pitkäaikaiskäyttöön en tätä vyötä ottaisi, mutta kyllä sillä uskaltaa kokeilla, pysyykö satula yhtään paremmin paikoillaan. Eli toivoa on vielä! To be continued...

Pönttö

Monta tekstinpätkää satuloista, ratsastuksesta ja ties mistä on kesken, mutta halusin tänään tulla purkamaan teille, että Willin on viime päivät ollut taas ihan pönttö. Metsätiellä kävelyt on olleet hetkittäin huvittavaa pörhellystä, mutta välillä on ihan vakavasti pitänyt keskustella siitä kuka määrää vauhdin ja suunnan. Onhan se hienoa, että Willi haluaa liikkua ja esittelee omaa versiotaan piaffista ja passagesta, mutta mä en välittäisi olla silloin jäisellä tiellä ja roikkua liinan päässä tuntien itseni rukkaseksi, jota Willi yrittää riepoa mielensä mukaan. Onneksi me ollaan harjoiteltu maneesissa paljon "prrrr, seis!"-harjoituksia, porkkanapoleteilla vahvistettuna, joten meidän meno on ollut lievästi sanoen nykivää; Willi pörisee, alkaa steppailla, haluaa ravata, pyörähtää mun eteen tielle poikittain (onneksi ei ryysi eteenpäin, vaan pyörii mun ympärillä), mä pyydän sitä pysähtymään, ja herra saa namin. Pysäyttäminen siis on toistaiseksi toiminut, rauhalliseen käyntiin hidastaminen ei. Mielessä on käynyt sekin vaihtoehto, että onko Willi vain keksinyt tavan lypsää multa porkkanoita, mutta en usko että hevonen osaisi olla noin laskelmoiva.

Tänään tuli mitta täyteen, kun tarhasta hakiessa sama show oli käynnissä, ja piti ihan laittaa riimunnaru turvan ympärille, että päästiin yhtä matkaa talliin. Ja huom. normaalisti se kävelee varsin nätisti ja verkkaisesti löysällä narulla mun perässä. Viimeisetkin kauran rippeet on jo poistettu Willin ruokinnasta, ja se elää tällä hetkellä pelkällä heinällä ja greenline/fiberline-mössöllä, joten ruuasta ei enää voi olla kyse. Olen pidemmän aikaa jo pohtinut Willin laittamista takaisin laumaan, mutta hokkiaika ja menneisyyden huonot kokemukset (ei tosin Willin kanssa) ovat pelottaneet. Tänään päätin, että pakkohan se on vaan kokeilla, laumaelämän edut on niin kiistattomat, että pakko uskaltaa ottaa riski. Willi oli jo syksyllä jonkin aikaa ruunalaumassa, eikä silloin tullut mitään isompia konflikteja, mutta sen jälkeen laumaan on liittynyt uusi hevonen, jonka kanssa Willi ei ole ollut yhdessä. Kyseinen hevonen (Karkki) sattuu vielä olemaan aika hiljattain ruunattu suomenhevonen, joten sen kanssa voisi tulla alkuun pientä kärhämää.

No, ei muuta kuin Pönttö sinne muiden sekaan, ja kädet ristiin kyynärpäitä myöten. Niin kuin arvelinkin, muiden hevosten kanssa Willi kävi vaan nopeasti nuuskuttelemassa, että heippa taas, pitkästä aikaa, mutta Karkin kanssa mentiin jonkin aikaa piirileikkiä. Enimmäkseen pientä kiljumista ja etujaloilla huitomista, mutta kertaalleen herrat olivat myös takapuolet vastakkain ja kaviot heiluivat molemmilla. Kumpikaan ei onneksi ladannut ihan täydeltä laidalta, vaan taisi olla enemmän isottelua ja uhkailua, eikä pahempia osumia tullut. Sen jälkeen mentiin hetki peräkanaa, mutta hissukseen kävellen, niin että Willi tutkaili ympäristöä, ja Karkki kulki perässä vahtien uutta tulokasta. Onneksi tarhassa on paljon tilaa, ja Willi näytti osaavan väistää, eikä jäänyt tappelemaan takaisin. Seurailin poikien touhuja reilun puolen tunnin ajan, ja lopulta näytti jo siltä,  että Willistä ja Karkista voisi tulla jopa kaverit. Ainakin ne leikkivät jo hetken "nypitään toisiamme riimuista"-leikkiä aika rauhaisan oloisesti. Pitää vaan katkaista Willin tarhariimusta turparemmin ylimääräinen vapaana lepattava pää, Karkki sai siitä lärpäkkeestä vähän turhan hyvä otteen. Tulee pian Willille niskaan vammoja, kun koittaa kiskoa itseään irti jääräpäisen suomiputen otteesta. Olisi taas pitänyt olla kamera valmiina, oli aika huvittava näky, kun Karkki roikkuu Willin riimussa leuan alta ja Willi puolestaan nyppii Karkin riimua turvan päältä. Vielä kun Karkki on hädin tuskin hevosen mitoissa, joten kokoeroakin pojilla on.

Huomenna Willi saa mennä heti aamusta poikien laumaan, ja toivotaan että pojat osaavat käyttäytyä niin että tästä voisi tulla pysyvämpi järjestely. Onhan se ihan eri asia että Willi liikkuu laumassa ja sillä on tekemistä ja aktiviteetteja, sen sijaan että se töröttäisi päivät pitkät yksin pienessä hiekkatarhassa. Josko mua sitten odottaisi illalla vähän tyynempi hevonen, kun on saanut päivän painia ulkona poikaporukassa.

Willi pääsi kesällä laitumella harjoittelemaan laumassa elämistä. Tässä rapsutuskaverina karsinanaapuri zemaituka-ruuna Hugo, yksi ruunalauman jäsenistä.

Satulansovitusta, osa 1

Operaatio "Täydellisen satulan metsästys" on virallisesti aloitettu! Koska Willi on lähtökohtaisesti helposti satulavastainen, ja muutenkin sen ratsastus on vähän päivästä kiinni, haluan rauhassa kokeilla satuloita kotona, mieluiten useampaan kertaan. Siksi on kätevää, että satuloita saa kotiin kokeiltavaksi viikoksi. Hain viikolla Espoon satula.comista ensimmäiset pari kandidaattia: Prestige D1 ja Albion SKL. Molemmat ovat istuinkooltaan 17" (sen isompaa en uskalla Willin lyhyeen selkään laittaa). Äkkiseltään kun satuloita vertailin, Albion on selvästi kapeampi (vaikka sekin leveydeltään wide), joten epäilin heti, mahtaako siinä leveys riittää. Ja eihän se riittänytkään, vaan satula jäi killumaan turhan korkealle edestä. Höh. One down, one to go.

Liian kapea satula jää liian ylös killumaan edestä. Ei hyvä.

Seuraava potilas oli prestigen D1. Se on aika lailla unelmieni satula, joten kovasti toivoisin sen sopivan Willille. Päätin aikoinaan, että ostan sellaisen satulan, ja etsin sitten siihen sopivan hevosen. Mutta kuinkas sitten kävikään... No, takaisin tähän päivään. Prestige näytti aika kivasti asettuvan hyvään asentoon Willin selkään, ja edestä satulan leveys vaikutti aika sopivalta. Istuimen pituus oli riittävän lyhyt. Takaa kun katsoin, niin en ihan tyytyväinen ollut; paneelit olivat hiukan liian jyrkässä kulmassa Willin selkään nähden, joten satula saattaisi painaa takaa. Kun ujutin käden satulan alle, tuntui myös että satula saattaa olla hiukan liian suora, ja jäädä keskeltä hiukan irti selästä. Voi pettymys. Toppaukset tuntuivat vähän turhan kovilta takaa, joten satulan toppaaminen uudelleen voisi tietysti auttaa. En ollut vielä valmis heittämään toivoa satulan suhteen, joten päätin kokeilla sitä myös ratsain.

Leveämpi satula asettuu parempaan asentoon Willin selässä

Tänään suuntasin siis maneesiin vaihteeksi satuloidun hevosen kanssa. Taluttelin alkukäynnit tuttuun tapaan; säästääkseni Willin selkään, olen oppinut minimoimaan selässä vietetyn ajan. Vesisade (hurraa, helmikuussa!) oli onneksi ehtinyt sulattaa ja tiputtaa viimeisetkin lumet maneesin katolta, joten lumien putoamisen ei pitäisi aiheuttaa ylimääräisiä sätkyjä. Joten ei muuta kuin selkään. Aloitin käynnissä tuttuun tapaaan Willin selän suoristamisen. Hidasta käyntiä, pitäen huolta että itse istun suorassa ja ryhdikkäästi, ja odottaen että hevonen "kerää itsensä" alleni. On vaikea selittää, mitä teen ja mitä hevonen tekee, mutta lopputuloksena hevonen ryhdistäytyy, pyöristyy ja "nousee" allani, ja se tulee höyhenen kevyeksi edestä. Paitsi nyt. Willi venkoili, käveli jäykästi ja painoi kädelle. Pyysin pientä väistöä, ja venkoilu jatkui. Avoista ei tullut oikeastaan mitään. Willi ei selvästikään saanut selkäänsä oikeaan asentoon. Kaiken lisäksi se otti toisella etujalalla lyhyempää askelta kuin toisella. Satula ei selvästikään miellyttänyt sitä. Periaatteen vuoksi pyysin vähän ravia, mutta Willi ilmaisi selvästi, että ei halua ravata. Uskottava se oli, tämä ei ole Willin satula. Tulin alas selästä, ja taluttelin Williä hetken ilman satulaa. Kipusin selkään vielä ilman satulaa, vertailun vuoksi. Willi oli selvästi tyytyväisempi, ja vaikka se edelleen hetkittäin väänsi itsensä vinoksi, oli se kädelle taas tutun pehmeä ja kevyt, ja käynti oli rennompaa. Maanantain (Minin tunnilla, kerron lisää myöhemmin) kaltaisia superhienoja avoja ja sulkuja ei tänään nähty, mutta toisaalta olin jo siihen tyytyväinen, että sain Willin sentään suunnilleen suoraksi ja kevyeksi kädelle.

Oh well, olisihan se ollut liian helppoa jos näin nopeasti olisi löytynyt oikea satula. Toisaalta antoihan tämä osviittaa siihen, mihin suuntaan mennään: Tarvitaan yhtä leveä, mutta hiukan kaarevampi satula, jossa mielellään takaa toppaukset paremmin Willin selän suuntaiset ja pehmeämmät.

Rukkaset ja meetvurstia

Elämä eläinten kanssa... ei ole tylsiä hetkiä! Willin kanssa olen jo tottunut siihen, että pitää olla koko ajan hereillä, mutta nyt Pojokin päätti koetella mun hermoparkoja. Se on yleisesti ottaen ehkä maailman helpoin koira (jos ei oteta erikoisruokavaliota huomioon), ja kotiutunut talliympäristöön täydellisesti. Nykyään kun tulen tallille, avaan auton oven ja päästän koiran vapaaksi. Se käy itsenäisesti tallin viereisessä metsikössä hoitamassa tarpeensa (näköetäisyydellä kuitenkin), mutta muuten pysyttelee koko ajan siellä missä ihmisetkin liikkuvat. Hevosista se ei ole pätkän vertaa kiinnostunut, eikä ole ikinä jahdannut niitä. Saatuaan kerran tällin Willin tarhan sähkölangasta, se ei mene enää edes lähelle hevosten tarhoja, vaan jää pihaan odottelemaaan, kun haen Willin sisälle. Pojo on myös saanut osakseen ratsastuskoulun asiakkaiden varauksettoman ihailun, ja monet poni-isät viihdyttävät itseään tyttärien ratsastustunnin aikana leikkimällä Pojon kanssa. Eli voisi sanoa, että Pojo kuuluu kiinteänä osana tallin kalustoon. Annan sen mennä ja tulla muuten hyvin vapaasti, mutta kun lähden Willin kanssa liikkeelle, katson että Pojo jää sisään talliin.

Perjantaina olin juuri laittamassa Williä kuntoon, tarkoituksena mennä kokeilemaan yhtä testisatulaa ensimmäistä kertaa selästä. Juttelin tallikaverin kanssa, ja yhtäkkiä huomasin, että Pojoa ei näy missään. Yleensä se tässä tilanteessa olisi pyörinyt meidän jaloissa, kerjäten huomiota ja tuputtaen keppejä. No, ajattelin että Pojo on vilahtanut ulos samalla kun joku on kulkenut ovesta maneesille, ja että se varmaan norkoilee tallin pihalla odottaen sisälle pääsyä. Kurkkasin takaovesta ja huhuilin, mutta koiraa ei näkynyt. Ajattelin että se on varmaan etupihalla, mutta sielläkään puolella ei näkynyt mitään, eikä huutelu tuottanut tulosta. Ja tämä on erittäin harvinaista, Pojo tulee yleensä AINA, kun sitä huhuilee! Kävin vielä läpi tallissa kaikki suljettavat tilat (satulahuone, loimihuone, ruokahuone, jopa vessat) siltä varalta että Pojo olisi hiipparoinut jonkun ihmisen perässä huoneeseen, ja sitten jäänyt huomaamatta suljetun oven taakse. Sillä kun on tapana hiihtää täysin äänettömästi ihmisten perässä. Olen itse kerran sulkenut sen vahingossa pilkkopimeään loimihuoneeseen, ja kerran se löytyi yhdestä karsinasta. Mutta tällä kertaa ei koirasta näkynyt jälkeäkään. Pikkuhiljaa alkoi huoli nousta puseroon...

Lähdin uudelleen ulos etsimään ja huutelemaaan, ja yksi tallityttö tuli mukaan auttamaan. Kiertelimme pihassa ja rakennusten ympärillä huudellen koiraa. Näin jo sieluni silmin monta eri tapaa, miten Pojo on joutunut hankaluuksiin, eikä pääse liikkumaan omin avuin. Tai että se on jäänyt rakennusten katoilta tippuvien lumien alle ja kuollut. Tai pudonnut kentän vierellä olevalta kalliolta, jonka päällä usein kiipeilee, ja kuollut. Tai jäänyt auton alle ja kuollut (mikä sinänsä on epätodennäköistä, koska tallitiellä ei ole muuta liikennettä, ja kyseinä iltana tallilla oli vain yksi asiakas sillä hetkellä). Mietin jopa voisiko joku varastaa sen, onhan se periaatteessa rotukoira, mutta sitäkin pidin epätödennäköisenä, johtuen tallin syrjäisestä sijainnista. Sinne ei kukaan eksy vahingossa tai ohikulkumatkalla, ja jos joku sinne tulisi pahat mielessä, olisi siellä muutakin vietävää, kuin yksi koiravanhus! Sairaskohtauksenkin mahdollisuus kävi mielessä. Pojolla on jo ikää, ja bokserit ovat tunnetusti alttiita mm. sydänvaivolle. Olen kuullut monta tarinaa miten täysin yllättäen ja varoittamatta terveen ja iloisen oloinen bokseri on kuukahtanut kun sydän on pettänyt. Mitä jos Pojo siis viruu jossain pusikossa ja tekee kuolemaa?! Melkein jo itku kurkussa olin tulossa maneesin takaa takaisin tallin pihaa kohti, kun pimenevässä illassa näin koiran kokoisen hahmon juoksevan pihassa. Hämärässä en erottanut oliko se Pojo vai joku muu koira. Vilkaisin taakseni, ja näin että tallin oma koira Lexi seisoo vieressäni. Eikä tallilla ainakaan etsintöjen alkaessa ollut muita koiria! Kiiruhdin takaisin, ja siellähän se Pojo oli, tuli hymyillen ja innoissaan läähättäen vastaan, ihan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan! Vähän se oli rapainen, joten missä lie möyrinyt, mutta kunnossa ja hyvissä voimissa! Pussasin sitä päähän ja sanoin samalla, että teepä kerran vielä vastaava katoamistemppu, niin teen susta rukkaset! Onneksi se ei ihan joka sanaa ymmärrä, vaikka viisas onkin!

Voitte kuvitella, että tässä mielentilassa kun lähtee ratsastamaan, katastrofin ainekset on valmiit. Lisätään siihen pöllöilemään taipuvainen hevonen, ja maneesin katolta tasaiseen tahtiin tippuva suojalumi. Kyllä oltiin niin pinkeää molemmat, että ihan turha oli tehdä minkäänlaista johtopäätöstä satulan sopivuudesta. Kaiken lisäksi aikatauluni oli mennyt koiran metsästyksen vuoksi pahasti mönkään, ja maneesissa oli juuri alkamassa hyppytunti. Päätin muutaman singahduksen ja lukuisten pienempien säpsähdysten jälkeen luovuttaa, ja tulla juoksuttamaan hevosta estetunnin jälkeen. Satulan kokeilu siirtyköön parempaan ajankohtaan.

Voiko tätä ruttunaamaa vastustaa? Pojon onneksi se on liian hellyyttävä, jotta sille voisi olla pitkään vihainen.

Kirje Willille

Rakas Hevoseni,

yhteistä taivalta tulee kohta vuosi täyteen, ja se on pitänyt sisällään niin ylä- kuin alamäkiäkin. Osaat välillä koetella hermojani, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Viime maanantaina osoitit taas sekä parhaat että pahimmat puolesi. Mikään ei ole yhtä ihanaa kuin se tunne, kun reagoit pienimpäänkin eleeseen, lähes ajatukseen, ja tunnen, että liikumme kuin yhtenä olentona. Kun ajattelen hitaammin, ja sinä hidastat. Kun vain ajattelen kääntäväni lantiotani oikealle, sinä jo taivut kauniisti oikean polveni ympärille, ilman että jalkani tarvitsee pyytää sitä sinulta. Toisaalta osaat myös näyttää voimasi ja nopeutesi. Valitettavasti minulla ei ole sinun voimaasi eikä nopeuttasi, ja siitä muistutuksena sain kokea miten kova maneesin pohja voi olla, kun se tulee vauhdilla vastaan. En syytä tästä sinua, sinulla on saaliseläimen vaistosi, etkä silloin ajattele, että selässäsi istuu ihminen, joka on fyysisesti paljon vajavaisempi kuin sinä. Toisaalta en voi olla ihailematta voimaasi, vaikka samalla tunnen itseni hyvin pieneksi sinun rinnallasi. Vaikka voimasi aiheuttaa minulle välillä fyysistä kipua.

Tuon sinulle huomenna kaksi satulaa, ja toivon, että jompi kumpi niistä miellyttäisi sinuakin. Tiedän, että sinulla on näistä asioista jyrkät mielipiteet, ja luotankin siihen, että kerrot minulle mitä mieltä olet. Ja tiedäthän sinäkin, että en halua laittaa selkääsi satulaa, joka tuntuu sinusta pahalta. Valitettavasti ilman satulaa olen kuin rätti tuulessa selässäsi, kun päätät käyttää jalkojasi. Uskon, että sinusta tulee vielä kelpo ratsu. Ratsastamalla voin parhaiten opettaa sinua liikkumaan oikein, joten me molemmat tarvitsemme hyvän satulan. Koitetaanko siis huomenna, sivistyneesti?

Terveisin, omistajasi, tällä hetkellä hiukan runneltu

Queen of procrastination

"I'm not a procrastinator, I'm just extremely productive at unimportant things!"

Tekstiä pukkaa blogiin harva se päivä, ja syykin siihen on mitä ilmeisin; ilmoittauduin avoimen yliopiston kasvatustieteen kursseille (perusopinnot 25 op), ja nyt pitäisi kirjoitella oppimispäiväkirjaa! Ja koska olen minä, vitkastelun kuningatar, luonnollisesti käytän aikaa kaikkeen muuhun, kuten siivoamiseen, pyykkien pesuun ja blogin päivitykseen.

Aikaa voi kuluttaa tietokoneen äärellä mitä ihmeellisimpiin asioihin. Viime aikoina olen erityisesti viihtynyt erinäisten satulanvalmistajien sivuilla ja olen myös ahkerasti googlaillut kokemuksia eri satuloista. Ja jos hevosjutut alkaa puuduttaa, maailma on täynnä ihania sisustusblogeja (joiden suurkuluttaja olin ennen hevosen hankintaa, mutta viimeaikoina niiden seuraaminen on jäänyt vähemmälle). Pitäisi nimittäin jatkaa kämpän remontointiakin, ja siihen saada ideoita. Tai oikeastaan ideoista ei ole pulaa, mutta päätöksenteko tuottaa vaikeuksia, koska kaikkia ihanuuksia ei voi toteuttaa. Olen scoop it!-sivustolle (ks. puuta-kuvake oikealla sivupaneelissa) kerännyt joitakin silmää miellyttäviä ideoita.

Ja ainahan voi leikkiä Gimpillä! Koska en omista minkäänlaista varsinaista kameraa, kaikki kuvat Willistä on otettu (antiikkisella) kännykällä. Luonnollisesti maneesin hämärässä ei kovin loistavia otoksia saa, mutta ne voi aina pelastaa muokkaamalla niistä hiukan, hmmm, taiteellisia. Tässä yksi harjoituskappale. Tuohon jos keksisi jonkun hyvän mietelauseen, saisi siitä kauniin kortin tai vaikka seinätaulun. Any ideas?

 

Olisin halunnut Willin lihasten ja vartalon muotojen erottuvan vähän selvemmin, joten ehkä palaan kuvaan vielä myöhemmin ja muokkaan hevosta erikseen. Nyt kuvalle on kokonaisuudessaan tehty erinäisiä toimenpiteitä, kuten korjattu värejä, kontrastia, lisätty tarkkuutta (tuo rakeisuutta kuvaan) ja vaaleisiin kohtiin valonhehkua. Minusta Willin asento on tässä jotenkin kaunis. Vaikka sillä on pää alhaalla, se ei näytä alistuneelta tai väsyneeltä, vaan jollain tavalla hyvin ystävälliseltä ja lähestyttävältä. Ihan kuin se seuraisi katseellaan ja odottaisi pienen ihmisen saapumista luokseen. Vai mitä mieltä olette?