lauantai 8. helmikuuta 2014

Rukkaset ja meetvurstia

Elämä eläinten kanssa... ei ole tylsiä hetkiä! Willin kanssa olen jo tottunut siihen, että pitää olla koko ajan hereillä, mutta nyt Pojokin päätti koetella mun hermoparkoja. Se on yleisesti ottaen ehkä maailman helpoin koira (jos ei oteta erikoisruokavaliota huomioon), ja kotiutunut talliympäristöön täydellisesti. Nykyään kun tulen tallille, avaan auton oven ja päästän koiran vapaaksi. Se käy itsenäisesti tallin viereisessä metsikössä hoitamassa tarpeensa (näköetäisyydellä kuitenkin), mutta muuten pysyttelee koko ajan siellä missä ihmisetkin liikkuvat. Hevosista se ei ole pätkän vertaa kiinnostunut, eikä ole ikinä jahdannut niitä. Saatuaan kerran tällin Willin tarhan sähkölangasta, se ei mene enää edes lähelle hevosten tarhoja, vaan jää pihaan odottelemaaan, kun haen Willin sisälle. Pojo on myös saanut osakseen ratsastuskoulun asiakkaiden varauksettoman ihailun, ja monet poni-isät viihdyttävät itseään tyttärien ratsastustunnin aikana leikkimällä Pojon kanssa. Eli voisi sanoa, että Pojo kuuluu kiinteänä osana tallin kalustoon. Annan sen mennä ja tulla muuten hyvin vapaasti, mutta kun lähden Willin kanssa liikkeelle, katson että Pojo jää sisään talliin.

Perjantaina olin juuri laittamassa Williä kuntoon, tarkoituksena mennä kokeilemaan yhtä testisatulaa ensimmäistä kertaa selästä. Juttelin tallikaverin kanssa, ja yhtäkkiä huomasin, että Pojoa ei näy missään. Yleensä se tässä tilanteessa olisi pyörinyt meidän jaloissa, kerjäten huomiota ja tuputtaen keppejä. No, ajattelin että Pojo on vilahtanut ulos samalla kun joku on kulkenut ovesta maneesille, ja että se varmaan norkoilee tallin pihalla odottaen sisälle pääsyä. Kurkkasin takaovesta ja huhuilin, mutta koiraa ei näkynyt. Ajattelin että se on varmaan etupihalla, mutta sielläkään puolella ei näkynyt mitään, eikä huutelu tuottanut tulosta. Ja tämä on erittäin harvinaista, Pojo tulee yleensä AINA, kun sitä huhuilee! Kävin vielä läpi tallissa kaikki suljettavat tilat (satulahuone, loimihuone, ruokahuone, jopa vessat) siltä varalta että Pojo olisi hiipparoinut jonkun ihmisen perässä huoneeseen, ja sitten jäänyt huomaamatta suljetun oven taakse. Sillä kun on tapana hiihtää täysin äänettömästi ihmisten perässä. Olen itse kerran sulkenut sen vahingossa pilkkopimeään loimihuoneeseen, ja kerran se löytyi yhdestä karsinasta. Mutta tällä kertaa ei koirasta näkynyt jälkeäkään. Pikkuhiljaa alkoi huoli nousta puseroon...

Lähdin uudelleen ulos etsimään ja huutelemaaan, ja yksi tallityttö tuli mukaan auttamaan. Kiertelimme pihassa ja rakennusten ympärillä huudellen koiraa. Näin jo sieluni silmin monta eri tapaa, miten Pojo on joutunut hankaluuksiin, eikä pääse liikkumaan omin avuin. Tai että se on jäänyt rakennusten katoilta tippuvien lumien alle ja kuollut. Tai pudonnut kentän vierellä olevalta kalliolta, jonka päällä usein kiipeilee, ja kuollut. Tai jäänyt auton alle ja kuollut (mikä sinänsä on epätodennäköistä, koska tallitiellä ei ole muuta liikennettä, ja kyseinä iltana tallilla oli vain yksi asiakas sillä hetkellä). Mietin jopa voisiko joku varastaa sen, onhan se periaatteessa rotukoira, mutta sitäkin pidin epätödennäköisenä, johtuen tallin syrjäisestä sijainnista. Sinne ei kukaan eksy vahingossa tai ohikulkumatkalla, ja jos joku sinne tulisi pahat mielessä, olisi siellä muutakin vietävää, kuin yksi koiravanhus! Sairaskohtauksenkin mahdollisuus kävi mielessä. Pojolla on jo ikää, ja bokserit ovat tunnetusti alttiita mm. sydänvaivolle. Olen kuullut monta tarinaa miten täysin yllättäen ja varoittamatta terveen ja iloisen oloinen bokseri on kuukahtanut kun sydän on pettänyt. Mitä jos Pojo siis viruu jossain pusikossa ja tekee kuolemaa?! Melkein jo itku kurkussa olin tulossa maneesin takaa takaisin tallin pihaa kohti, kun pimenevässä illassa näin koiran kokoisen hahmon juoksevan pihassa. Hämärässä en erottanut oliko se Pojo vai joku muu koira. Vilkaisin taakseni, ja näin että tallin oma koira Lexi seisoo vieressäni. Eikä tallilla ainakaan etsintöjen alkaessa ollut muita koiria! Kiiruhdin takaisin, ja siellähän se Pojo oli, tuli hymyillen ja innoissaan läähättäen vastaan, ihan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan! Vähän se oli rapainen, joten missä lie möyrinyt, mutta kunnossa ja hyvissä voimissa! Pussasin sitä päähän ja sanoin samalla, että teepä kerran vielä vastaava katoamistemppu, niin teen susta rukkaset! Onneksi se ei ihan joka sanaa ymmärrä, vaikka viisas onkin!

Voitte kuvitella, että tässä mielentilassa kun lähtee ratsastamaan, katastrofin ainekset on valmiit. Lisätään siihen pöllöilemään taipuvainen hevonen, ja maneesin katolta tasaiseen tahtiin tippuva suojalumi. Kyllä oltiin niin pinkeää molemmat, että ihan turha oli tehdä minkäänlaista johtopäätöstä satulan sopivuudesta. Kaiken lisäksi aikatauluni oli mennyt koiran metsästyksen vuoksi pahasti mönkään, ja maneesissa oli juuri alkamassa hyppytunti. Päätin muutaman singahduksen ja lukuisten pienempien säpsähdysten jälkeen luovuttaa, ja tulla juoksuttamaan hevosta estetunnin jälkeen. Satulan kokeilu siirtyköön parempaan ajankohtaan.

Voiko tätä ruttunaamaa vastustaa? Pojon onneksi se on liian hellyyttävä, jotta sille voisi olla pitkään vihainen.

1 kommentti:

  1. "Huh. Ihanaa et löysin sut. Olin vähällä ruveta huolestumaan, kun en löytänyt sua edes tuolta ojan pohjalta. No, mishinkäs me jäätiinkään. Niin juu se keppi..."





    "Huh, ihanaa että löysin sut! Etsin jo tuolta Ojan pohjaltakin etsin, mutta täällähän se vaan muiden koirien ja tallitytön kanssa veljeilee.
    Mukava kuulla että

    VastaaPoista

Jätä terveiset tai kerro mitä mieltä sinä olet.